Tiistaina 23.2. olin mukana vierailemaassa Mawandan kylässä. Meidän piti lähteä 9-10 aikoihin, mutta lähtö venyi jostain syystä ja pääsimme matkaan vasta n klo 11. Perillä olimme puolilta päivin. Nyt meitä oli pienempi ”delegaatio” kuin edellisellä kerralla, saksalainen fysioterapeutti Karla ja miehensä ”Uli” Pohlmann, pari paikallista rouvaa, autokuski ja minä. Tämän piti olla kotikäynti, mutta asiakkaat olivat tulleet kylän kirkon tiloihin. Minulle oli 6 asiakasta, ja suunnilleen saman verran muillekin. Nyt tein postoja ”seurakuntasalissa”, yhdellä potilaista oli AIDS, mutta särkevät hampaat sain kunnialla poistettua. Käväisimme myös viereisellä koululla, missä oppilaat olivat ”kuorimassa” koulun pellosta maissintähkiä. He joutuivat tälläiseen työhön jos eivät olleet aamulla tuoneet kouluun polttopuita. Tässäkin sairaalan vieressä olevassa koulussa oppilaat tuovat kerran viikossa polttopuita koulun keittolaa varten. Meitä oli vastassa paikallisen seurakunnan väkeä pastori etunenässä. Hänen nimensä on Andersson Moshi. Meille tarjottiin aluksi maitoteetä, mikä tuntuu olevan täällä suosittua, kun sairaalan kanttiinikin tarjoilee sitä välipalaksi.Tuntui jotenkin säälittävältä, kun köyhyydestään huolimatta tarjosivat meille vielä lounaan, mikä olikin paras, minkä näillä käyneillämme olimme saaneet. Riisiä, jotain peruna-lihapataa, missä oli myös kastiketta, porkkanaraastetta kera vihreiden paprikoiden (swahiliksi hohoo), keitettyä paikallista pinaattia ja tuorita kurkkuviipaleita. Juomaksi oli vettä tai limsaa. Paluumatkakalla poikkesimme eään korkeaa verenpainetta potevan rouvan kotona ja jätimme hänelle lisää lääkkeitä.
Paluumatkalla kävimme vielä isohkon kylän, Mwikan markkinoilla. Enpä ole eläissäni nähnyt niin paljon banaaneja. Ihmiset alueelta toivat banaanejaan myytäviksi ilmeisesti joillekin tukkumyyjille, koska banaanit lastattiin kuorma-autoihin toimitettaviksi edelleen Dar es Salemiin. Muutakin myyntiä oli runsaasti. Eteenpäin lähti myös avokadoja ja mangoja kuorma-autolasteittain. Etsimme myös paikallista erikoisuutta banaaniolutta. Se on tehty eräästä banaanilaadusta ja hirssistä käyttämällä. Sitä ei ollut mitenkään suodatettu eikä kirkastettu, vaan mukana kelluivat kaikki ainekset, mistä se oli valmistettu. Alkoholipitoisuus oli ehkä 3-4 prosentin luokkaa, mutta hämärässä, ikuunattomassa baarissa olutta siemilevat naiset olivat jo aika iloisessa tunnelmassa. Olut totiin pöytään lähes litran vetoisessa muovimukissa. Neljästään maistelimme olutta, joskin Dani-kuski ja minä hoitelimme suurimman osan oluesta.
Vatsa vaan oli seuraavana aamuna eri mieltä tästä ”ulkomaan herkusta”, mutta lohdutin sitä että ”next time next life”. Tänään saapui kaksi hammaalääketieteen opiskelijaa Saksasta tänne ”töihin”. Heillä on nyt Saksassa loma opiskelusta ja siksi tulivat tutustumaan oikein kenttäolosuhteisiin. Kovin paljoa he eivät pysty tekemään, mutta tulevat mukaan Village ym projekeihin, missä voivat tehdä tarkastuksia ja vastaavaa.
Tulimme lauantaina 27.2 Moshiin nopeampien ja varmempien yhteyksin luo. Samalla osstimme tytöille paikalliset puhelinnumerot, että vanhemmat ja muutkin voivat soitella tänne eikä heidän tarvitse maksaa puhelun vastaanottamisesta. Käymme myös syömässä kunnolla koko viikon papuja jaa riisiä syötyämme. Eipä silti, liiankin kylläiseksi sairaalan annoksista on tullut, koska ne ovat todella isoja.
lauantai 27. helmikuuta 2010
lauantai 20. helmikuuta 2010
DAY CARE-projekti
Viikko taas ”pulkassa”, taitaa olla vähän ontuva vertaus näissä helteissä! Mutta kuitenkin tämä Tansaniassa työskentely on puolivälissä. Outi ja Ville pakkasivvat tavaransa ja lähtivät aamulla Marangusta. He minivät muutamiksi päiviksi Sansibarin saarelle, mikä on suurin ja tunnetuin Tansanialle kuuluvista Intian valtameressä olevista saarista. Muut ovat Bemba eli Tanga ja Mafia, liekö jotain yhteyksiä Italiaan?
Tämäkin päivä oli mielenkiintoinen. Olin mukanns Day-Care-projektissa. Meitä oli sairaalan maastoauto ahdettu täyteen, kun matkasimme ehkä 10 km Marangusta loppuvaiheessa niin huonoa tietä, ettei sitä olisi muunlaisella autolla päässyt ajamaankaan. Tapahtumapaikka oli kylän kirkko. Saatta olla, että minusta tulee vielä peräti hurskas mies ennenkuin karistan Tansanian tomut jaloistani (nyt kyllä vertaus osuu kohdakkeen, sillä tiet ovat NIIN pölyiset), sillä sairaalan joka aamuisen n. 25 minuutin hartaustilaisuuden lisäksi myös tämänpäiväinen työpäivä aloitettiin hartaushetkellä eli kaksi hartaustilaisuutta samana aamuna. Ei suinkaan minulla mitään näitä hetkiä vastaan ole, mutta kun en tyhmyyttäni ymmärrä sanomaa (kun on swahilia)!
Tämä projekti on tarkoitettu sellaisille kylän asukkaille, joilla ei kertakaikkiaan ole rahaa eikä mahdollisuuutta tulla sairaalaan. Nämä ihmiset tutkittiin, verenpaine mitattiin, lääkäri kuunteli keuhkot, tarkasti silmät ja korvat sekä heiltä tiedusteltiin muutenkin terveydentilastaan. Ennenkuin varsinaiseen työhön ryhdyttiin piti projektia vetänyt rouva pitkän puheenvuoron, jota minulle tulkkasi vieressä istunut nainen. Varsinkin hän piti AIDSin vastaisen ”saarnan”. Sillä täkäläisillä ihmisillä on käsitys, että kun saavat lääkettä AIDSiin, niin kaikki on OK ja he voivat taas olla ja elää kuten ennenkin! Yhden henkilön tehtävänä oli tehdä tuo testaus. Yksi tapaus löyti. 6-vuotis poika! Mikä tarkoittaa, että myös hänen isänsä ja äitinsä ovat taudinkantajia. Arviot HIV-positiivisista Tansaniassa vaihtelevat, mutta synkimmät arviot on 30%! Sitten kaikki, jotka todettiin sairaiksi, kenellä verenpainetta tai silmätulehdus yms, saivat kahden viikon lääkkeet ilmaiseksi. Sen jälkeen heidän pitäisi itse rahalla hankkia lääkkeitä. Epäilyttää kyllä ettei kovinkaan moni kahden viikon jälkeen jatka enää lääkitystään.
Minulla ei ollut tekemistä tämän projektin kanssa varsimaisesti, vaan minun piti jatkaa autolla alati huononevaa tietä tapaamaaan vähän alle 80-vuotiasta rouvaa, jolla oli neliraajavalvaus ja jäykistyneet koukkuun rinnan päälle.ja pakotusta hampaissaan. Talo oli perinteinen vanha, puurunkoinen ja ikäänkuin paksusti rapattu savella ja maala. Savi oli tosin paikoin rapissut pois, mutta eihän onneksi talven pakkanen päässyt sisään ryömimään. Talossa oli kaksi huonetta ja maalattia. Etummainen huone näytti tomivan jonkinlaisena varastotilana ja toisessa varsinaisesti asuttiin. Ruoka valmistettiin keskellä huonetta olevan avotulen päällä, kattiloita kannatteli kolme kivenmurrikkaa. Vanha rouva vaikutti kuitenkin henkisesti todella vireältä ja positiiviselta, suorastaan aurinkoiselta. Minulla oli välineet puuduttamista ja hampaiden poistoa varrten. Poistin kolme häntä eniten kiusannutta hammasta. Meitä oli talolle saattamassa ja tietä näyttämässä läheisellä koululla työskentelevä nainen. Hän kysyi projektin vetäjältä, josko minulle sopisi, että kävisimme hänen kotonaan katsomassa hänen 17-vuotiasta vammaista tytärtään. Hänellä oli hampaissaan ongelmaa. Poikkesimme siis heillekin, koska olin ottanut pari puudutusruiskua ja pihtiä mukaani. Poistettavat hampaat olivat kuitenkin sen verran huonossa kunnossa, etten niitä pelkillä pihdeillä saanut poisteuksi, Eikun ajoimme saman surkean tien takaisin sairaalalle, lisää instrumentteja mukaan ja palasimme tytön luo. Nyt hampaat suostuivat ”houkutteluuni” ja olin kirkolla poiketessamme ottanut mukaani tytölle antibioottikuurin sekä särkyläääkettä varmuuden vuoksi. Palattuamme kirkolle siellä alkoi muilla olla työt loppusuoralla. Eräs vanha mies tuli luoksene ja viittilöi minua mukaansa. Menimme yhden ryhmäämme kuuluvan miehen luo, joka selitti miehellä olevan vaivaa hampaissaan, josko voisin katsoa. Hänellä oli pari pahasti ientulehduksen löystyttämää alahammasta, jotka puudutin ja sain poistettua pelkillä sormilla. Olivat muuten ensimmäiset koskaan kirkossa poistamani hampaat! Siinä se päivä taas vierähti vikkeläsi ja takaisin Marangussa olimme neljän jälkeen.
Tämä tarinan kertominen on helpompaa kun on kertovinaan jolle kulle ja nyt jostain syystä tuli mieleeni Martikkalan Aila!
Tämäkin päivä oli mielenkiintoinen. Olin mukanns Day-Care-projektissa. Meitä oli sairaalan maastoauto ahdettu täyteen, kun matkasimme ehkä 10 km Marangusta loppuvaiheessa niin huonoa tietä, ettei sitä olisi muunlaisella autolla päässyt ajamaankaan. Tapahtumapaikka oli kylän kirkko. Saatta olla, että minusta tulee vielä peräti hurskas mies ennenkuin karistan Tansanian tomut jaloistani (nyt kyllä vertaus osuu kohdakkeen, sillä tiet ovat NIIN pölyiset), sillä sairaalan joka aamuisen n. 25 minuutin hartaustilaisuuden lisäksi myös tämänpäiväinen työpäivä aloitettiin hartaushetkellä eli kaksi hartaustilaisuutta samana aamuna. Ei suinkaan minulla mitään näitä hetkiä vastaan ole, mutta kun en tyhmyyttäni ymmärrä sanomaa (kun on swahilia)!
Tämä projekti on tarkoitettu sellaisille kylän asukkaille, joilla ei kertakaikkiaan ole rahaa eikä mahdollisuuutta tulla sairaalaan. Nämä ihmiset tutkittiin, verenpaine mitattiin, lääkäri kuunteli keuhkot, tarkasti silmät ja korvat sekä heiltä tiedusteltiin muutenkin terveydentilastaan. Ennenkuin varsinaiseen työhön ryhdyttiin piti projektia vetänyt rouva pitkän puheenvuoron, jota minulle tulkkasi vieressä istunut nainen. Varsinkin hän piti AIDSin vastaisen ”saarnan”. Sillä täkäläisillä ihmisillä on käsitys, että kun saavat lääkettä AIDSiin, niin kaikki on OK ja he voivat taas olla ja elää kuten ennenkin! Yhden henkilön tehtävänä oli tehdä tuo testaus. Yksi tapaus löyti. 6-vuotis poika! Mikä tarkoittaa, että myös hänen isänsä ja äitinsä ovat taudinkantajia. Arviot HIV-positiivisista Tansaniassa vaihtelevat, mutta synkimmät arviot on 30%! Sitten kaikki, jotka todettiin sairaiksi, kenellä verenpainetta tai silmätulehdus yms, saivat kahden viikon lääkkeet ilmaiseksi. Sen jälkeen heidän pitäisi itse rahalla hankkia lääkkeitä. Epäilyttää kyllä ettei kovinkaan moni kahden viikon jälkeen jatka enää lääkitystään.
Minulla ei ollut tekemistä tämän projektin kanssa varsimaisesti, vaan minun piti jatkaa autolla alati huononevaa tietä tapaamaaan vähän alle 80-vuotiasta rouvaa, jolla oli neliraajavalvaus ja jäykistyneet koukkuun rinnan päälle.ja pakotusta hampaissaan. Talo oli perinteinen vanha, puurunkoinen ja ikäänkuin paksusti rapattu savella ja maala. Savi oli tosin paikoin rapissut pois, mutta eihän onneksi talven pakkanen päässyt sisään ryömimään. Talossa oli kaksi huonetta ja maalattia. Etummainen huone näytti tomivan jonkinlaisena varastotilana ja toisessa varsinaisesti asuttiin. Ruoka valmistettiin keskellä huonetta olevan avotulen päällä, kattiloita kannatteli kolme kivenmurrikkaa. Vanha rouva vaikutti kuitenkin henkisesti todella vireältä ja positiiviselta, suorastaan aurinkoiselta. Minulla oli välineet puuduttamista ja hampaiden poistoa varrten. Poistin kolme häntä eniten kiusannutta hammasta. Meitä oli talolle saattamassa ja tietä näyttämässä läheisellä koululla työskentelevä nainen. Hän kysyi projektin vetäjältä, josko minulle sopisi, että kävisimme hänen kotonaan katsomassa hänen 17-vuotiasta vammaista tytärtään. Hänellä oli hampaissaan ongelmaa. Poikkesimme siis heillekin, koska olin ottanut pari puudutusruiskua ja pihtiä mukaani. Poistettavat hampaat olivat kuitenkin sen verran huonossa kunnossa, etten niitä pelkillä pihdeillä saanut poisteuksi, Eikun ajoimme saman surkean tien takaisin sairaalalle, lisää instrumentteja mukaan ja palasimme tytön luo. Nyt hampaat suostuivat ”houkutteluuni” ja olin kirkolla poiketessamme ottanut mukaani tytölle antibioottikuurin sekä särkyläääkettä varmuuden vuoksi. Palattuamme kirkolle siellä alkoi muilla olla työt loppusuoralla. Eräs vanha mies tuli luoksene ja viittilöi minua mukaansa. Menimme yhden ryhmäämme kuuluvan miehen luo, joka selitti miehellä olevan vaivaa hampaissaan, josko voisin katsoa. Hänellä oli pari pahasti ientulehduksen löystyttämää alahammasta, jotka puudutin ja sain poistettua pelkillä sormilla. Olivat muuten ensimmäiset koskaan kirkossa poistamani hampaat! Siinä se päivä taas vierähti vikkeläsi ja takaisin Marangussa olimme neljän jälkeen.
Tämä tarinan kertominen on helpompaa kun on kertovinaan jolle kulle ja nyt jostain syystä tuli mieleeni Martikkalan Aila!
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
Kyläprojekti
Alkuviikko tavanomaista aherrusta ”hammasklinikalla”, mutta keskiviikko oli mukava poikkeus rutiinista, sillä lähdimme taas kyläprojektiin tällä kertaa Marangun lähellä Lyakrimun kylään. Tämä projekti on yhdistetty neuvola ja kouluterveydenhoitotempaus. Se on sairaalan puolelta pelkkää hyväntekeväisyyttä, mutta asianomaisille todella tärkeää. Täällä ei ole mitään vastaavaa neuvola-organisaatiota kuten Suomessa. Tämä tarkastus saattaa olla seuraava kontakti sitten syntymän terveydenhuoltohenkilökuntaan. Meitä oli liikkeellä 6 naispuoleista ja kolme miestä. Lääkäri (medical officer), ”ylihammaslääkäri” Mamuya ja minä.Koulu oli pienempi kuin edellisellä kerralla, mutta laastentarhan kanssa noin 150 ynnä opettajat ja muu henkilökunta. Lapsipoloista paistoi myös kotien köyhyys, repaleiset kouluvaatteet, risat tai vähintään 5 numeroa liian suuret kengät. Hampaiston kunto taas kokolailla hyvä, ainoastaan muutamia reikiä pysyvissä hampaissa. Mutta mutta, ilmeisesti ei kodeissa ollut ainuttakaan hammasharjaa, mikä tietenkin pieni puute, jos ei ruuastakaan ole oikein tietoa! Onneksi ei myöskään ole ollut varaa makeisiin eikä limppareihin. Lapsista sai helposti kavereita, otin kuvia sieltä sun täältä niin aina oli kymmeniä vilkuttamassa ja siirtymässä taas kameran eteen kun sen suuntasin toisaalle. Ja hihkuivat innoissaan, kun näkivät itsensa kameran näytöltä. Muutamia fluoroosihampaita, ruskeita ja osin epämuotoisia juomaveden liian fluorin takia, näkyi. Läääri ja hoitajat löysivät muutakin. Aika monilla oli suolistossaan loisia, jollakin märkivä korva ja jollakin tytöllä jonkinasteinen sydänvika. Nuo ongelmat vaativat tietenkin jatkotutkimuksia, joskaan ne tutkimukset eivät Marangun sairaalassakaan kovin paljon voi tarjota.
Kuten olen maininnut, on jopa päivisin sähkökatkoja. Eilis iltana katkesi sähköt noin kahdeksalta ja tulivat takaisi tänä iltana kuuden tinnoilla sammuakseen taas seitsemältä. Mutta onneksi on lamppuja ja läppärissäkin oli vielä virtaa, joten kyllä tämä tästä. Sadekin on alkanut, muutamana yönä on sadellut ja tänään myös iltapäivällä. Sadekausi on varsinaisesti huhtikuussa ja tähän aikaan vain tälläisia runsaahkoja kuuroja.
Outi ja Villekin palasivat vuorenvalloitukseltaan, väsyneinä, mutta tyytyväisinä. Oli ollut aika rankka kokemus kaikenkaikkiaan. Viimeiselle nousulle lähdetään puolilta öin, että ehditään auringonnousuun ylös ja sitten takaisin ripeästi jos voristotauti alkaa vaivata. Heillä ei muita ongelmia juuri ollut kuin hapen vähäisyys pani huohottamaan ja alas tullessa saivat rakkoja jalkoihinsa.
Kuten olen maininnut, on jopa päivisin sähkökatkoja. Eilis iltana katkesi sähköt noin kahdeksalta ja tulivat takaisi tänä iltana kuuden tinnoilla sammuakseen taas seitsemältä. Mutta onneksi on lamppuja ja läppärissäkin oli vielä virtaa, joten kyllä tämä tästä. Sadekin on alkanut, muutamana yönä on sadellut ja tänään myös iltapäivällä. Sadekausi on varsinaisesti huhtikuussa ja tähän aikaan vain tälläisia runsaahkoja kuuroja.
Outi ja Villekin palasivat vuorenvalloitukseltaan, väsyneinä, mutta tyytyväisinä. Oli ollut aika rankka kokemus kaikenkaikkiaan. Viimeiselle nousulle lähdetään puolilta öin, että ehditään auringonnousuun ylös ja sitten takaisin ripeästi jos voristotauti alkaa vaivata. Heillä ei muita ongelmia juuri ollut kuin hapen vähäisyys pani huohottamaan ja alas tullessa saivat rakkoja jalkoihinsa.
maanantai 15. helmikuuta 2010
14.2.2010 ystävänpäivä
Aamulla kelloni oli soimassa 6.30, mutta heräsin jo sitä ennen. Menin n 100 metrin päässä olevaan Lutherilaiseen kirkkoon. Seremoniat alkoivat seitsemältä ja väkeä alkoi kerääntyä pölyistä tietä lähialueilta. Marangun alue on kristillisenemmistöistä, lutherilaisten lisäksi myös katolisia ja täällä muslimit vähemmistönä. Koko Tansanniassa tällä hetkellä kristittyjä ja muslimeja n 30 %. Kirkossa miehet istuivat vasemmalla ja naiset oikealla puolella kirkkoa. Kirkko tuli lähes täyteen arviolta 350 henkeä, naisia enemmän kuin miehiä. Mukana myös lapsia ja nuoria. Kirkkoon tultaessa heti oven pielessä oli telineitä, joissa oli kapeita kirjekuoria ja jokainen otti nimellään varustetun omansa. Valitettavasti en osannut swahilia, mutta kirkonmenoja oli mielenkiintoista seurata. Kirkokuoro esiintyi usampaan kertaan ja moniäänisesti. Seurakunta seisoi pidempään kuin meidän kirkossamme joskin kaikkinensa kirkonmenot kestivät melkein kaksi tuntia. Saarnakin kesti melkein puoli tuntia. Kun oli aika kerätä kolehti veisattiin pitkä virsi kuten meilläkin, mutta kerääjien sijasta miehet ja naiset lähtivät kulkemaan rivi kerrallaan keskikäytävällä kirkon etuosassa telineillä olevia tarjottimia kohti. Tarjottimia oli puolenkymmentä jaoteltuina asuinpaikan mukaan ja kirjekuoriin jokainen laittoi haluamansa summann rahaa, Rahat merkittiin ylös ja laskettiin vuoden lopussa yhteen? Viimeien virren aikana kolme pappia etunenässä lähtivät ulos, naiset etuovesta ja miehet sivuovesta koko ajan veisaten. Ulkona oli vielä jotain luentaa, vaikutti siltä kuin joitakin kirkon tukijoita olisi muistettu. Lopuksi keskellä pihaa oli useapi muovikassi, joissa oli mm hedelmiä, maissintähkiä ja jotain ilmeisesti jauhoja kilon verran. Nämä oli ihmisiltä, joilla ei ollut antaa kolehtiin rahaa. Joku seurakuntalainen tuli pitämään ”huutokauppaa” ja tavarat myötiin ja rahat menivät kolehtiin.
Tämän jälkeen lähdin ”kirkkokahveille”, sillä en ollut vielä syönyt aamiaista.. Myöhemmin tapasin saman oppaan, joka oli ollut kanssani Kilimanjaroa vaeltamassa ja hän puhui tuttavansa autokuskiksi ja lähdimme käymään lähellä Kenian rajaa olevalla Chalan kraaterijärvellä. Järvi olikin kaunis ja erikoinen. Siinä ei ollut tulo- eikä laskujokea. Vesi oli turkoosin kirkasta ja sen vesi tuli maanalaisia jokia pitkin Kilimanjarolta. Alue oli melkoisesti Marangua alempana ja varjossakin varmaan reilun 30 astetta.
Tämän jälkeen lähdin ”kirkkokahveille”, sillä en ollut vielä syönyt aamiaista.. Myöhemmin tapasin saman oppaan, joka oli ollut kanssani Kilimanjaroa vaeltamassa ja hän puhui tuttavansa autokuskiksi ja lähdimme käymään lähellä Kenian rajaa olevalla Chalan kraaterijärvellä. Järvi olikin kaunis ja erikoinen. Siinä ei ollut tulo- eikä laskujokea. Vesi oli turkoosin kirkasta ja sen vesi tuli maanalaisia jokia pitkin Kilimanjarolta. Alue oli melkoisesti Marangua alempana ja varjossakin varmaan reilun 30 astetta.
lauantai 13. helmikuuta 2010
Lauantaina 13.2.2010 lisättyjä juttuja
Torstai 11.2.2010
Viikonloppu taas lhestymässä ja tarkoituksena kiivetä Kilimanjarolle. Ei toki kuitenkaan ylös asti, vaan yhden päivän matka Normaalisti huipulle asti nousu tehdään viitenä päivänä siten että ehtii sopeutua korkeaan ilmanalaan vuoristotaudin välttämiseksi. Täälä töissä ollut Dr Outi ja poikakaverinsa Ville aikovat nousta ylös asti. Ihan halpaa huvia huipulla käynti ei ole. Heille se esim maksaa kaikkine tippeineen maksaa n 1000 €. Minun päivän retkeni maksaa n 130 €. Kilimanjaron luonnonpuisto veloittaa turisteilta 60 US dollaria vuorokaudelta. Heille tulee mukaan 2 opasta, kokki ja kolme kantajaa! Mina tosin en tarvitse kuin yhden oppaan. Nousuhan sujuisi yhdessä Outin ja Villen kanssa, paluumatkaa varten tarvisee olla opas. Yksin liikkuminen kansallispuiston alueella ei ole sallittua. Kilimajaron korkein kohta, Kibo huippu on 5895 m korkea ja viimeseen nousuun on lähtö keskiyöllä siten että huipulla ollaan aamulla n klo 6 eli auringon nousun aikoihin (mutta tuohan ei siis koske minua!). Omaan aikatauluuni ei sovi tuo koko nousu. Täällä alueella on useita nousuja järjestäviä matkatoimistoja Tämä mitä Outi ja Ville ja samalla minäkin käytämme yhden hotellin palveluja ja heillä siis myös matkatoimisto. Heidän täytyi mennä näyttämään kaikki matkalle tarvittavat tavarat, sillä jotain tärkeää puuttuessa saattaisi nousu keskeytyä. Mm kylmää vastaan täytyy varautua, sillä vaikka täällä Marangun kylässä lämpötila yölläkin on yli 20 astetta, saattaa viimeisen nousun aikana lämpötila olla -20 astetta.
Perjantai 12.2.2010
Meidät tultiin hakemaan kahdeksalta aamulla ja menimme hotellin / toimiston pihaan, missä Villen ja Outin tavarat pakattiin uusiin säkkeiin ja punnittiin, lisäksi kaikki ruokatavarat ja ruoanlaittovälineet jaettiin kolmen kantajan kanssa. Kullekin kantajalle knnettavaa 25 – 30 kg! Autoilla siirrrytiin kansallispuiston portille , missä ”paperisota” käytiin, maksettiin päivämaksut ym kirjauduttiin sisään puistoon ja mentiin portista sisään jota vartioi kaksi rynnäkkökiväärein aseistautunutta ! vartijaa. Hyväinpintainen polku lähti kiemurtelemaan sademetsän keskellä. Lintujen laulu kuului jokapuolelta ja myös pari eri erilaista apinalajjia näyttäytyi ylhäällä lehvistössä. Toinen oli ”sininaamainen” apina ja toinen musta-valonaamainen laji, jonka häntä oli tosi upea, valkoinen, iso ja pörröinen.Polulla oli ajoittain jopa ruuhkaa. Vuorelle kiipeäjiä oli menossa ja tulossa kantajineen ja muine austajineen. Lisäksi oli menossa kantajia, joilla päänsä päällä säkeissä oli reilun 20 kg kiviä! Nousua ensimmäiselle yöpymisasemalle Mandaraan on 850 metriä, joskaan heidän ei tarvinnut kiviä kantaa ihan alhaalta asti. Mandaraan rakennetaan uutta yöpymismökkiä ja he kantoivat rakennuskiviä.Mandarasta nousin oppaani kanssa vielä kilometrin verran katsomassa pientä vanhaa tulivuoren kraateria. Maisema oli muuttunut pikkuhiljaa siten että kraaterin luona oli jo ”kotoisan” oloista. Siellä kasvoi meidän kanervamme näköinen kasvi, mutta varreltaan 1-2 metriä. Myös lämpötila oli viilentynyt niin, että kun söimme retkilounaan kraaterin reunalla, täytyi päälle vetää jotain lämmintä. Paluumatka sujui lähes puolta nopeammin ja alhaalla pukkasi taas hikeä pintaan. Kaikkiaan nousua kraaterilla käynnin kanssa kertyi lähes 900 metriä ja matkaa parikymmentä kilometriä. Outin ja Villen hyvästelin polulla kraaterille toivotellen sitkeyttä ja hyviä säitä matkalla huipulle!
Viikonloppu taas lhestymässä ja tarkoituksena kiivetä Kilimanjarolle. Ei toki kuitenkaan ylös asti, vaan yhden päivän matka Normaalisti huipulle asti nousu tehdään viitenä päivänä siten että ehtii sopeutua korkeaan ilmanalaan vuoristotaudin välttämiseksi. Täälä töissä ollut Dr Outi ja poikakaverinsa Ville aikovat nousta ylös asti. Ihan halpaa huvia huipulla käynti ei ole. Heille se esim maksaa kaikkine tippeineen maksaa n 1000 €. Minun päivän retkeni maksaa n 130 €. Kilimanjaron luonnonpuisto veloittaa turisteilta 60 US dollaria vuorokaudelta. Heille tulee mukaan 2 opasta, kokki ja kolme kantajaa! Mina tosin en tarvitse kuin yhden oppaan. Nousuhan sujuisi yhdessä Outin ja Villen kanssa, paluumatkaa varten tarvisee olla opas. Yksin liikkuminen kansallispuiston alueella ei ole sallittua. Kilimajaron korkein kohta, Kibo huippu on 5895 m korkea ja viimeseen nousuun on lähtö keskiyöllä siten että huipulla ollaan aamulla n klo 6 eli auringon nousun aikoihin (mutta tuohan ei siis koske minua!). Omaan aikatauluuni ei sovi tuo koko nousu. Täällä alueella on useita nousuja järjestäviä matkatoimistoja Tämä mitä Outi ja Ville ja samalla minäkin käytämme yhden hotellin palveluja ja heillä siis myös matkatoimisto. Heidän täytyi mennä näyttämään kaikki matkalle tarvittavat tavarat, sillä jotain tärkeää puuttuessa saattaisi nousu keskeytyä. Mm kylmää vastaan täytyy varautua, sillä vaikka täällä Marangun kylässä lämpötila yölläkin on yli 20 astetta, saattaa viimeisen nousun aikana lämpötila olla -20 astetta.
Perjantai 12.2.2010
Meidät tultiin hakemaan kahdeksalta aamulla ja menimme hotellin / toimiston pihaan, missä Villen ja Outin tavarat pakattiin uusiin säkkeiin ja punnittiin, lisäksi kaikki ruokatavarat ja ruoanlaittovälineet jaettiin kolmen kantajan kanssa. Kullekin kantajalle knnettavaa 25 – 30 kg! Autoilla siirrrytiin kansallispuiston portille , missä ”paperisota” käytiin, maksettiin päivämaksut ym kirjauduttiin sisään puistoon ja mentiin portista sisään jota vartioi kaksi rynnäkkökiväärein aseistautunutta ! vartijaa. Hyväinpintainen polku lähti kiemurtelemaan sademetsän keskellä. Lintujen laulu kuului jokapuolelta ja myös pari eri erilaista apinalajjia näyttäytyi ylhäällä lehvistössä. Toinen oli ”sininaamainen” apina ja toinen musta-valonaamainen laji, jonka häntä oli tosi upea, valkoinen, iso ja pörröinen.Polulla oli ajoittain jopa ruuhkaa. Vuorelle kiipeäjiä oli menossa ja tulossa kantajineen ja muine austajineen. Lisäksi oli menossa kantajia, joilla päänsä päällä säkeissä oli reilun 20 kg kiviä! Nousua ensimmäiselle yöpymisasemalle Mandaraan on 850 metriä, joskaan heidän ei tarvinnut kiviä kantaa ihan alhaalta asti. Mandaraan rakennetaan uutta yöpymismökkiä ja he kantoivat rakennuskiviä.Mandarasta nousin oppaani kanssa vielä kilometrin verran katsomassa pientä vanhaa tulivuoren kraateria. Maisema oli muuttunut pikkuhiljaa siten että kraaterin luona oli jo ”kotoisan” oloista. Siellä kasvoi meidän kanervamme näköinen kasvi, mutta varreltaan 1-2 metriä. Myös lämpötila oli viilentynyt niin, että kun söimme retkilounaan kraaterin reunalla, täytyi päälle vetää jotain lämmintä. Paluumatka sujui lähes puolta nopeammin ja alhaalla pukkasi taas hikeä pintaan. Kaikkiaan nousua kraaterilla käynnin kanssa kertyi lähes 900 metriä ja matkaa parikymmentä kilometriä. Outin ja Villen hyvästelin polulla kraaterille toivotellen sitkeyttä ja hyviä säitä matkalla huipulle!
tiistai 9. helmikuuta 2010
Tiistai 9.2.2010
Toinen viikko hyvällä menolla ja paikallisiin ”tapoihin” alkaa pikkuhiljaa tottua. Tänään olisi pitänyt laittaa risti seinään, kun ”ylihammaslääkäri” oli töissä lähes koko päivän. Tavallisesti pistäytyy aamusta ja häipyy sitten johonkin. No tämä panettelustaa, mutta tämä oli kollega Costan mielipide. Kuten olen tainnut jo mainita, potilaat tulevat vaan klinakan kuistin penkille istumaan ja odottamaan vuoroaan. Tänään olikin ihan vilkas päivä. Kuten sanottu ei se hoitaminen, vaan välineistö ja pieni haittatekijä nimittäin pitkin päivää sattuvat sähkökatkotkin. Hoidot ovat suurelta osin poistoja, joten niitä kyllä pystyy tekemään ilman valojakin. Hinnat ovat sopeutetut tietenkin paikalliseen tasoon. Esim poisto 1500 Ts, viisaudenhampaan posto 5000 Ts (eli 1€=1820 Ts). Töistä tultua lähdin kävelylle, hiekkaista ja pölyistä tietä, kuten lähes kaikki. Liki kaikki vastaantulevat tervehtivät. Pikkukoululaiset käyttävät kaiken englanninkielen taitonsa: illallakin saattavat sanoa ”good morning” ja jatkaa ”this is my pen” vaikka kynää ei näy mailla eikä halmeilla, taikka ”give me my dog”. Suorastaan herttaista eikä siinä voi kuin hymyillen yrittää jututtaa. Siihen se keskustelu kuitenkin kuivui, kun enempää yhteisiä sanoja kummaltakaan löytynyt!
Toinen viikko hyvällä menolla ja paikallisiin ”tapoihin” alkaa pikkuhiljaa tottua. Tänään olisi pitänyt laittaa risti seinään, kun ”ylihammaslääkäri” oli töissä lähes koko päivän. Tavallisesti pistäytyy aamusta ja häipyy sitten johonkin. No tämä panettelustaa, mutta tämä oli kollega Costan mielipide. Kuten olen tainnut jo mainita, potilaat tulevat vaan klinakan kuistin penkille istumaan ja odottamaan vuoroaan. Tänään olikin ihan vilkas päivä. Kuten sanottu ei se hoitaminen, vaan välineistö ja pieni haittatekijä nimittäin pitkin päivää sattuvat sähkökatkotkin. Hoidot ovat suurelta osin poistoja, joten niitä kyllä pystyy tekemään ilman valojakin. Hinnat ovat sopeutetut tietenkin paikalliseen tasoon. Esim poisto 1500 Ts, viisaudenhampaan posto 5000 Ts (eli 1€=1820 Ts). Töistä tultua lähdin kävelylle, hiekkaista ja pölyistä tietä, kuten lähes kaikki. Liki kaikki vastaantulevat tervehtivät. Pikkukoululaiset käyttävät kaiken englanninkielen taitonsa: illallakin saattavat sanoa ”good morning” ja jatkaa ”this is my pen” vaikka kynää ei näy mailla eikä halmeilla, taikka ”give me my dog”. Suorastaan herttaista eikä siinä voi kuin hymyillen yrittää jututtaa. Siihen se keskustelu kuitenkin kuivui, kun enempää yhteisiä sanoja kummaltakaan löytynyt!
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Moshissa 7.2.2010
Tänään sunnuntaina lähdin jo aamulla Marangusta dala-dalalla eli sellaisella pienellä transitin kokoisella "bussilla" Moshiin, mikä on lähin kaupunki. Täällä on nopeat nettiyhteydet ja tämä "päivittelykin" onnistuu helpommin. Tänään kyydissä oli parhaillaan 29 henkilöä! Kiitos Pekalle ja Anitalle pikkuläppärin lainasta tämän kanssa ei tarvitse roikkua niin pitkään netissä, kun voi tehdä tekstit etukäteen ja pienennellä kuvat. Kävin täällä Moshissa paikallisen työkaverin privaatti vastaanotolla sekä hänen kotonaan. Vierailimme hänen lähellä asuvin vanhempiensakin luona. Todella ystävällinen vastaaanotto ja Costan vaimo oli valmistanut paikallista ruokaa, banaanikeittoa. Hänen valmistamansa oli herkullista, samaa ei voi sanoa sairaalan keitosta. Siihen tulee "ruokabanaaneja" (ei makeita), porkkanaa ja täällä myös perunaa ja tällä kertaa vuohenlihaa. Olena saanut samaa keittoa naudanlkihalla ja kanan lihalla. Sain hänen luotaan liftin keskustaan ja nyt täällä kirjoittelen. Illan vilakassa palailen taas dala-dalalla Maranguun. Suomalainen lääkäri on tällä hetkellä safarilla poikakaverinsa, joten olin vähän aikaa yksin talossa. Eilis iltana saapui pari amerikkalaista. En ole tavannut, mutta aamulla kuuden tienoilla heräsin heidän kolisteluunsa.
Marangussa
Keskiviikko 3.2.2010
Aamulla ennen kuutta yriyksenä mennä läheellä olevan luterilaisen kirkoan luota kuvaamaan auringonnousua, mutta oli pakana pahasti iiison pilvenlonkareen takana. Aamupalan jälkeen parin kilometrin kävely sairaalalle ja nyt netti toimi sen verran, että vähän kirjoituksia meni läpi, mutta kuviin se jo tukehtui. Sairaalasta sen verran, että ainoastaan ylilääkäri rouva on korkeakoulun käynyt lääkäri. Muitakin kyllä kutsutaan doctoreiksi, mutta he ovat ns medical offisers ja käyneet kolmen vuoden koulutuksen. Ihmiset kaikenkaikkiaan ystävällisiä ja tiellä vastaan tullessa tervehtivät iloisesti – jambo! Jossa j lausutaan d:n ja z:n väliltä, ja siihen vastataan jambo.
Torstai 4.2.2010
tänään olikin vähän erilainen työpäivä. Edellisenä päivänä olin kuullut sellaisesta ”village projectista” eli kyläprojektista ja ilmoitin innokkuuteni. Sovittiin lähtö kello kadeksan, mutta arvelin sen taapahtuvan lähempänä yhtätoista. Mutta taas aamuisen jumalanpalveluksen jälkeen mukaan lähtevä sairaanhoitaja jo odotteli. Haettiin instrumentit js muut tykötarpeet hamashoitolasta ja lähdettiin toisen mukaan tulevan hoitajan kanssa kylän keskustaan reilun kilometrin päähän. Kävi ilmi, että lähdemme dala-dalalla eli tarnsitpakettiauton kokoisella ”bussilla” ensin Moshiin n. 40 kilometrin päässä olevaan kaupunkiin ja sieltä eselleen johonkin. Kylä sijaitsi vuoristossa, jonne tie kiemurteli välillä serpentiininä. Perillä oli isohko koulu, jonne laitettiin vastaanottopisteet. Kyseessä oli ikäänkuin neuvola-kouluterveydenhoita-vastaanotto. Kaikkiaan meitä oli työskentelemässä 9 henkilöä. Ulostenäytteiden tutkimista, paino, pituus, hemoglobiini ja ilmeisesti näköseulonta. Seuraavassa paikassa kuunneltiin keuhkot, katsottiin korvat ja tunnusteltiin lapset muutenkin esim. Oliko suurentuneita imusolmukkeita ja itse tarkastin titenkin suun. Yllättävän hyvässä kunnossa lapsilla (niiden puhtauteen nähden) oli hampaat. Olisiko kymmenkunnalla lapsista ollut pysyvissä hampaissa reikiä. Varmaaan alueen syrjäisyys ja köyhyys vaikutti asiaan. Tulipahan tehtyä ennätys kun saman paivän aikana tuli katsottua n. 300 suuta 3-vuotiaista lastentarhalaisista 13-vuotisiin koululaisiin. Lopuksi tutkittiin myöstalossa töissä olevat (mikä tietenkin oli järkevä teko etäisyydet jaa kulkuyhteydet huomioiden). Sairaalan auto kyyditsi takaisin Marangun sairaalalle ettei tarvinnut enää dala-dalaan survoutua! Amulla mennessä laskin, että meitä oli kyydissä parhaillaan 25 henkeä! Eihän tuo maksukaan kyllä kovin suuri ollut, 40 km matkasta veloitus oli 1000 shillinkiä kun 1 €= 1820 shillinkiä. Kotona olin puolen seitesemän tienoilla.
Lauantai 6.2.2010
Launataina oli sairaalan entisen johtajalääkärin ja kaikkien rakastaman Joachim Teshan siunaustilaisuus sairaalan kirkossa. Sinne saapui lähes koko sairaalan henkilökunta ja tietysti omaisia mm sureva leski. Dr Tesha oli kuollessaan n 75-vuotias. Mama Stellan talolta, missä asun on sairaalalle matkaa n 2 km. Kävelin ”kotiin”, vaihdoin vaatteet, vettä mukaan ja lähdin helteessä kävelemään ns Marangu Gatelle, mistä yksi Kilimajaroin kiipeämisreitti alkaa. Marangun kylä on n 1600 meetriä merenpinnasta ja Marangu Gate 1870. Vettä oli riittävästi mukana ja tienvarret täynnä ”kauppoja”, mistä sai lisäjuotavaa. Matkalla oli monta opas-tarjokasta. Vasta ylhäällä portilla ”soorruin” ja mukaani liittyi heikosti englantia osaava ”opas”. Suositus kirjojen mukaan näille oppaille olisi n 5000 Ts. Kävimme reilun kilometrin päässä olevillä putouksilla ja palattuamme oppaan pyyntö oli 25$! Mikä täkäläisittäin on puolen kuukauden palkka, maksoin 5000 Ts, mikä sekin oli yläkanttiin tunnin hommasta. Tuohonkin summaan opas tuntui kuitenkin olevan kovin tyytyväinen. Asian opetus oli, ettei mihinkään pitäisi ryhtyä sopimatta etukäteen. Ystvällisiä ”jambon” huutajia riitti helpolle paluumatkallekin. Sairaalan viereisellä kentällä oli taas jalkapallo-ottelu ja ”ruohonleikkaajat”, lehmät oli siirretty pois pelin ajaksi.En tiedä, mitä liukumiinoille oli tehty!
Aamulla ennen kuutta yriyksenä mennä läheellä olevan luterilaisen kirkoan luota kuvaamaan auringonnousua, mutta oli pakana pahasti iiison pilvenlonkareen takana. Aamupalan jälkeen parin kilometrin kävely sairaalalle ja nyt netti toimi sen verran, että vähän kirjoituksia meni läpi, mutta kuviin se jo tukehtui. Sairaalasta sen verran, että ainoastaan ylilääkäri rouva on korkeakoulun käynyt lääkäri. Muitakin kyllä kutsutaan doctoreiksi, mutta he ovat ns medical offisers ja käyneet kolmen vuoden koulutuksen. Ihmiset kaikenkaikkiaan ystävällisiä ja tiellä vastaan tullessa tervehtivät iloisesti – jambo! Jossa j lausutaan d:n ja z:n väliltä, ja siihen vastataan jambo.
Torstai 4.2.2010
tänään olikin vähän erilainen työpäivä. Edellisenä päivänä olin kuullut sellaisesta ”village projectista” eli kyläprojektista ja ilmoitin innokkuuteni. Sovittiin lähtö kello kadeksan, mutta arvelin sen taapahtuvan lähempänä yhtätoista. Mutta taas aamuisen jumalanpalveluksen jälkeen mukaan lähtevä sairaanhoitaja jo odotteli. Haettiin instrumentit js muut tykötarpeet hamashoitolasta ja lähdettiin toisen mukaan tulevan hoitajan kanssa kylän keskustaan reilun kilometrin päähän. Kävi ilmi, että lähdemme dala-dalalla eli tarnsitpakettiauton kokoisella ”bussilla” ensin Moshiin n. 40 kilometrin päässä olevaan kaupunkiin ja sieltä eselleen johonkin. Kylä sijaitsi vuoristossa, jonne tie kiemurteli välillä serpentiininä. Perillä oli isohko koulu, jonne laitettiin vastaanottopisteet. Kyseessä oli ikäänkuin neuvola-kouluterveydenhoita-vastaanotto. Kaikkiaan meitä oli työskentelemässä 9 henkilöä. Ulostenäytteiden tutkimista, paino, pituus, hemoglobiini ja ilmeisesti näköseulonta. Seuraavassa paikassa kuunneltiin keuhkot, katsottiin korvat ja tunnusteltiin lapset muutenkin esim. Oliko suurentuneita imusolmukkeita ja itse tarkastin titenkin suun. Yllättävän hyvässä kunnossa lapsilla (niiden puhtauteen nähden) oli hampaat. Olisiko kymmenkunnalla lapsista ollut pysyvissä hampaissa reikiä. Varmaaan alueen syrjäisyys ja köyhyys vaikutti asiaan. Tulipahan tehtyä ennätys kun saman paivän aikana tuli katsottua n. 300 suuta 3-vuotiaista lastentarhalaisista 13-vuotisiin koululaisiin. Lopuksi tutkittiin myöstalossa töissä olevat (mikä tietenkin oli järkevä teko etäisyydet jaa kulkuyhteydet huomioiden). Sairaalan auto kyyditsi takaisin Marangun sairaalalle ettei tarvinnut enää dala-dalaan survoutua! Amulla mennessä laskin, että meitä oli kyydissä parhaillaan 25 henkeä! Eihän tuo maksukaan kyllä kovin suuri ollut, 40 km matkasta veloitus oli 1000 shillinkiä kun 1 €= 1820 shillinkiä. Kotona olin puolen seitesemän tienoilla.
Lauantai 6.2.2010
Launataina oli sairaalan entisen johtajalääkärin ja kaikkien rakastaman Joachim Teshan siunaustilaisuus sairaalan kirkossa. Sinne saapui lähes koko sairaalan henkilökunta ja tietysti omaisia mm sureva leski. Dr Tesha oli kuollessaan n 75-vuotias. Mama Stellan talolta, missä asun on sairaalalle matkaa n 2 km. Kävelin ”kotiin”, vaihdoin vaatteet, vettä mukaan ja lähdin helteessä kävelemään ns Marangu Gatelle, mistä yksi Kilimajaroin kiipeämisreitti alkaa. Marangun kylä on n 1600 meetriä merenpinnasta ja Marangu Gate 1870. Vettä oli riittävästi mukana ja tienvarret täynnä ”kauppoja”, mistä sai lisäjuotavaa. Matkalla oli monta opas-tarjokasta. Vasta ylhäällä portilla ”soorruin” ja mukaani liittyi heikosti englantia osaava ”opas”. Suositus kirjojen mukaan näille oppaille olisi n 5000 Ts. Kävimme reilun kilometrin päässä olevillä putouksilla ja palattuamme oppaan pyyntö oli 25$! Mikä täkäläisittäin on puolen kuukauden palkka, maksoin 5000 Ts, mikä sekin oli yläkanttiin tunnin hommasta. Tuohonkin summaan opas tuntui kuitenkin olevan kovin tyytyväinen. Asian opetus oli, ettei mihinkään pitäisi ryhtyä sopimatta etukäteen. Ystvällisiä ”jambon” huutajia riitti helpolle paluumatkallekin. Sairaalan viereisellä kentällä oli taas jalkapallo-ottelu ja ”ruohonleikkaajat”, lehmät oli siirretty pois pelin ajaksi.En tiedä, mitä liukumiinoille oli tehty!
tiistai 2. helmikuuta 2010
Sunnuntai 31.1.2010
Aamulla aikainen herätys, kun koneen lähtöaika oli 6.30. Amsterdamissa koneen vaihto ja aikaa noin kolme tuntia. Kenttä on tosi selkeä, mutta siirtymiseen menee kyllä aikaa ja turvatarkastuksessa tietysti pitkät jonot. Suora lento Kilimanjarolle kesti 8.5 tuntia. Hiukkasen outo tunne rinnassani, että ollaanko minua vastassa kentällä ja on paikkaa mihin päänsä yöksi kallistaisi. Tansaniaan mennessä tarvitaan viisumi, mutta minulla oleva työlupa riitti viisumiksi. Vastassa oli kolmen miehen deaMaranguun n. 80 km, mutta onnekksi tie asfalttia. Matkaa hidasti tosi jyrkät ajohidasteet, joita oli vähän väliä. Yöpaikkakin löytyi mama Stellan luota. Hänellä on oman talonsa kanssa samassa piihapiirissä pari vuokrataloa. Mama otti vielä vähän ennen puolta ytä ystävällisesti vastaan. Vaikka päivä oli ollut pitkä ei uni meinannut tulla silmään kuumuudesta ja oudoista äänistä johtuen.
Mannantai 1.2.2010
Aamulla selvisi, että samassa talossa asui pari saksalaista sekä nori suomalainen lääkäri. Saksalaiset olivat jonkin Rotariklubin tai saksalaisten rotarien ”asialla” arvioimassa sairaalan laite ym tarvetta. Oululainen vähää vaille valmis lastenlääkäri oli ollut jo paikalla kolmisen viikkoa, joten sain hänestä asiantuntevan oppaan. Sairaalan työpäivä alkaa omassa kirkossa pidettäväällä aamuhartaudella, johon emme ehtineet, mutta aamupalaverissa olimme jo paikalla. Sairaala koostuu lukuisista erillisistä rakennuksista ja ”hammasklinikalla” on oma rakennus. ”Ylihammaslääkäri” Mamuya kierrätti ja perehdytti minut koko sairaalaan. Hammasklinikka on vähän juhlava nimitys paikasta, mutta siellä oli kaksi hoitotuolia ja Siemensin hoitoyksikköä ehkä vuoosimallia 1970. Toisessa yksikössä ei toimineet porat ollenkaan, mutta pystyihän siinä poistoja tekemään.
Potilailla ei ollut mitään annettuja aikoja, vaan he tulivat hoitolan kuistille istumaan ja odottamaan vuoroaan. Sairaalassa on meidän kahden suomalaisen lisäksi saksalainen pariskunta, sek saksalainen ”sairaanhoitajatyttö” (koska on rutkasti meikäläistä nuorempi).Saksalainen rouva on fysioterapeutti ja mies jo elkkeellä oleva nukutuslääkäri (eli näitä meikä ikiä). Leikkauksia ei juurikaan sairaalassa tehdä, lähes ainoita ovat keisarinleikkaukset ja ehkä jotain pinemppiä juttuja. Saksalaiset olivat sitä mieltä, ettei meidän tehtävämme olisi varsinaisesti työn tekemninen vaan paikallisten opettaminen. Tämähän on tietysti totta, mutta en malttanut pysyä poissa ”puikoista”, vaan teimme Costan kanssa yhdessä.
Sairaalan kanttiinissa on henkilökunnalle ilmainen lounas, ainoastaan ruokajuoma Cokis, Fanta ym maksoi 400 shillinkiä eli reilun 20 sentttiä (1€ = 1820 shillinkiä) joten tuntee itsensä lähes miljonääriksi. Työpäivän päätteeksi lähdimme kyälle, missä oli markkinat. Myynnissä oli runsaasti banaaneja mm tosi hyvi pieni, etusormen mittaisia, kuin myös mangoja, ananaksia. Hinnaat meikäläisittäin halpoja, mutta vaikea vertailla, koska kauppaa käytiin kappaleissa.
Tiistai 2.2.2010
Tänä aamuna ehdimme aamuhartaukseenkin, mikä kesti n. 20 minuuttia.Nämä aamuhartaudet kuuluvat jokapäiväiseen rutiiniin, koska sairaala on luterilaisen kirkon ylläpitämä ja sen olivat perustaneet satakuntaq vuotta sitten alueelle tulleet lähetyssaarnajat. Tänään lähdimme tutustumaan (saksalaispariskunta ja me suomalaiset n. 40 kilometrin päässä sijaitsevaan Moshin yliopitolliseen sairaalaan. Kukin meni tutustumaan oma koulutuksensa mukaiseen klinikkaan.Täällä klinikkaa johti intialaista syntyperää oleva suukirurgi, joka teki todella vaativia syöpäleikkauksia esim alaleuan osapoistoja sekä niiden korjauksia. Kaupungilla pistydyimme italo-intialaisessa ravintolassa myöhäisellä lounaalla. Iso ja herkullinen annos juomineen maksoi 6.5 euroa.
Paluumatkallakin saimme ihailla Kilimanjaroa, joka iltapäivisin peittyy pilviverhoon.
Aamulla aikainen herätys, kun koneen lähtöaika oli 6.30. Amsterdamissa koneen vaihto ja aikaa noin kolme tuntia. Kenttä on tosi selkeä, mutta siirtymiseen menee kyllä aikaa ja turvatarkastuksessa tietysti pitkät jonot. Suora lento Kilimanjarolle kesti 8.5 tuntia. Hiukkasen outo tunne rinnassani, että ollaanko minua vastassa kentällä ja on paikkaa mihin päänsä yöksi kallistaisi. Tansaniaan mennessä tarvitaan viisumi, mutta minulla oleva työlupa riitti viisumiksi. Vastassa oli kolmen miehen deaMaranguun n. 80 km, mutta onnekksi tie asfalttia. Matkaa hidasti tosi jyrkät ajohidasteet, joita oli vähän väliä. Yöpaikkakin löytyi mama Stellan luota. Hänellä on oman talonsa kanssa samassa piihapiirissä pari vuokrataloa. Mama otti vielä vähän ennen puolta ytä ystävällisesti vastaan. Vaikka päivä oli ollut pitkä ei uni meinannut tulla silmään kuumuudesta ja oudoista äänistä johtuen.
Mannantai 1.2.2010
Aamulla selvisi, että samassa talossa asui pari saksalaista sekä nori suomalainen lääkäri. Saksalaiset olivat jonkin Rotariklubin tai saksalaisten rotarien ”asialla” arvioimassa sairaalan laite ym tarvetta. Oululainen vähää vaille valmis lastenlääkäri oli ollut jo paikalla kolmisen viikkoa, joten sain hänestä asiantuntevan oppaan. Sairaalan työpäivä alkaa omassa kirkossa pidettäväällä aamuhartaudella, johon emme ehtineet, mutta aamupalaverissa olimme jo paikalla. Sairaala koostuu lukuisista erillisistä rakennuksista ja ”hammasklinikalla” on oma rakennus. ”Ylihammaslääkäri” Mamuya kierrätti ja perehdytti minut koko sairaalaan. Hammasklinikka on vähän juhlava nimitys paikasta, mutta siellä oli kaksi hoitotuolia ja Siemensin hoitoyksikköä ehkä vuoosimallia 1970. Toisessa yksikössä ei toimineet porat ollenkaan, mutta pystyihän siinä poistoja tekemään.
Potilailla ei ollut mitään annettuja aikoja, vaan he tulivat hoitolan kuistille istumaan ja odottamaan vuoroaan. Sairaalassa on meidän kahden suomalaisen lisäksi saksalainen pariskunta, sek saksalainen ”sairaanhoitajatyttö” (koska on rutkasti meikäläistä nuorempi).Saksalainen rouva on fysioterapeutti ja mies jo elkkeellä oleva nukutuslääkäri (eli näitä meikä ikiä). Leikkauksia ei juurikaan sairaalassa tehdä, lähes ainoita ovat keisarinleikkaukset ja ehkä jotain pinemppiä juttuja. Saksalaiset olivat sitä mieltä, ettei meidän tehtävämme olisi varsinaisesti työn tekemninen vaan paikallisten opettaminen. Tämähän on tietysti totta, mutta en malttanut pysyä poissa ”puikoista”, vaan teimme Costan kanssa yhdessä.
Sairaalan kanttiinissa on henkilökunnalle ilmainen lounas, ainoastaan ruokajuoma Cokis, Fanta ym maksoi 400 shillinkiä eli reilun 20 sentttiä (1€ = 1820 shillinkiä) joten tuntee itsensä lähes miljonääriksi. Työpäivän päätteeksi lähdimme kyälle, missä oli markkinat. Myynnissä oli runsaasti banaaneja mm tosi hyvi pieni, etusormen mittaisia, kuin myös mangoja, ananaksia. Hinnaat meikäläisittäin halpoja, mutta vaikea vertailla, koska kauppaa käytiin kappaleissa.
Tiistai 2.2.2010
Tänä aamuna ehdimme aamuhartaukseenkin, mikä kesti n. 20 minuuttia.Nämä aamuhartaudet kuuluvat jokapäiväiseen rutiiniin, koska sairaala on luterilaisen kirkon ylläpitämä ja sen olivat perustaneet satakuntaq vuotta sitten alueelle tulleet lähetyssaarnajat. Tänään lähdimme tutustumaan (saksalaispariskunta ja me suomalaiset n. 40 kilometrin päässä sijaitsevaan Moshin yliopitolliseen sairaalaan. Kukin meni tutustumaan oma koulutuksensa mukaiseen klinikkaan.Täällä klinikkaa johti intialaista syntyperää oleva suukirurgi, joka teki todella vaativia syöpäleikkauksia esim alaleuan osapoistoja sekä niiden korjauksia. Kaupungilla pistydyimme italo-intialaisessa ravintolassa myöhäisellä lounaalla. Iso ja herkullinen annos juomineen maksoi 6.5 euroa.
Paluumatkallakin saimme ihailla Kilimanjaroa, joka iltapäivisin peittyy pilviverhoon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
