29.3.-1.4.2010

Rauhalliseen tahtiin lähdimme hotellilta kohti Krugerin kansallispuistoaluetta. Emme menneet valtion omistamaan puistoon vaan on muutamia yksityisiä puistoja ja meidän puistomme oli nimeltään Thornybush Private Reserve ja majapaikkanamme Thornybush Main Lodge, jossa kaikki saivat oman ”talon”. Ensimmäiselle safariajelulle lähdimme illalla puolen viiden aikoihin. Maasto täällä oli puiden ja pensaiden täyttämää, runsaasti akasioita terävine pikkeineen, mistä paikan nimikin juontanee. Ngorongoron ja Serengetin runsaisiin ja helposti näkyviin eläimiin verrattuna täällä oppaat joutuivat tekemaan kovasti hommia eläinten löytämiseksi. Erona myös edellisiin oli, että täällä kuskit voivat ajaa teiden ulkopuolella. Mm kun tapasimme kylläisen urosleijonan, ajoi kuski auton paikkaan, mistä oli parhaat näkymät. Leopardia etsimme vielä illalla valojen kanssa, mutta tällä kertaa eläin veti pitemmän korren eikä suostunut näyttäytymään.

30.3.2010

Päiväohjelmat ovat periaatteessa samanlaiset. Aamulla herätys viideltä ja aamusafarille lähdetään jo ennen kuutta. Myöhäisen aamiaisen jälkeen mahdollisuus kävelysafarille, jossa paneudutaan pienempiin eläimiin ja kasveihin. Tänä aamuna mm opas ”kaivoi” skorpionin kuopastaan. Se oli myrkyllinen, muttei tappava. Myös ihasteltiin virtahevon jätkösiä, mitkä olivat hujan hajan, koska hippo ulostaessaan heiluttaa häntäänsä ja kakkelit leviävät ympäriinsä. Iltapäivällä puolen viiden aikoihin lähdettiin matkaan uudelleen. Kirahvi, puhveli, kymmenkunnan norsun lauma ja erilaisia lintuja iso joukko oli ”saalina” alkumatkasta. Mitä opaskaan ei ollut aiemmin nähnyt, mutta itsekin olin siitä kuullut, että norsunpoikaset söivät emonorsun ulosteita saadakseen oikeanlaisen bakteerikannan mahaansa, eikä lantakasasta jäänyt paljon jäljelle. Myöhemmin illalla saimme vielä ihastella gepardin kevyttä käyskentelyä.

31.3..2010

Tämän päivän saaliina Big Fivestä oli suippohuulisarvikuono, mitä tavattiin pari kerralla. Sitten ajoimmekin katsomaan, mitä kolme leijonanaarasta, emo ja sen kaksi täysikokoista poikasta olivat pari päivää aiemmin saaneet aikaan. Kirahvi oli sattunut olemaan väärässä paikassa väärään aikaan ja leijonat olivat tappaneet sen ruuakseen. Kun tulimme kirahvin luo ei leijonia näkynyt, mutta haaskansyöjä lintuja oli paikalla. Vähän aikaa haeskeltuamme löytyivät leijonat lammen rannalta pensaiden varjosta köllöttelemästä kylläisinä. Sellaista se elämä on toisen kuolema on toisen elämä. Myöhemmin näimme vielä kuuden sarvikuonon lauman ruokailemassa. Nämä olivat valkoisia eli leveähuuli sarvikuonoja, mitkä eivät ole niin harvinaisia kuin suippohuulisarvikuonot. Sitten saimme ihastella kirahviperheen ”onnea”. Koiras, naaras sekä viikon parin ikäinen poikanen, sillä napanuoran jäännökset eivät olleet vielä irronneet. Ihan pieni ei poikanen ole syntyessäänkään, sillä se painaaa n 100 kiloa ja säkäkorkeus on 150 senttiä. Ja kuin pisteenä iin pällä näimme vielä leopardin, mikä täälläkin on vaikeaa. Se köllötteli kaikessa rauhassa kuivuneen joen pohjalla piittaamatta vähääkään meistä ihailijoista. Joskus tuntui, että ollaankohan sitä vaan suuressa elintarhassa, mutta seuraavana aamuna saimme todisteen, ettei se ihan vaaraton kissa ollutkaan Sillä yön aikana leopardi oli tappanut impalan, jonka oli kätkenyt pensaiden varjoon. Syötyään parhaat palat se makoili lähistöllä maha paksuna..

1.4.2010

Viimeisenä safaripäivänä herätys oli jo 4.30 ja matkaan lähdettiin viiden jälkeen. Sataatihuutti vähän vettä ja oppaamme kehoitti laittamaan sadeviitat, mitkä kuulivat auton varuteisiin, yllemme. Edessä oli nimittäin synkkä pilvi ja pian satoi kaatamalla. Eläimetkin olivat sateenpidossa ja ”saalis” jäi laihaksi, lukuun ottamatta leopardin tappamaa impalaa ja itse leopardia lähellä heinikossa. Palasimme hotellille märkinä kuin uitetut koirat.

27-28.3.2010

Luantaina lähdimme ajelemaan Mbabanesta pohjoiseen väliin vuristoisia, väliin kumpuilevia teitä. Mäkisiä vainioita, jolla oli lehmälaumoja laiduntamassa. Täällä on on vähän suomalaisen maatiaislehmän tapainen vanha täplikäs lehmärotu. Muutamiaa vuosia sitten alueella pääkaupungista pohjoiseen ja aina Etelä-Afrikan puolelle oli raivonnut valtava metsäpalo tuhoten tuhansia hehtaareja metsää. Koska maa on viljavaa ja olosuhteet suotuisat ei tuhosta ollut juuri muuta näkyää kuin suoriin riviin istutetut laajat samankorkuiset mäntymetsät. Oli suorastaan ilo meikäläisen silmälle, että aluista oli huolehdittu niin hyvin Yöksi ajelimme n 1200 metrun kokeudessa sijaitsevaan Graskopin pieneen kaupunkiin.

28.3. kun puolen seitsemän aikoihin lähdimme kävelylle, oli kaikki pilvessä, sumu peitti näkyvyyden niin, ettei nähnyt 50 metriä pidemmälle. Meillä ei ollut kiirettä aamusta, vaan lähdimme matkaan ”lettulounaan” jälkeen. Kaupungissa oli ainakin pari ”Pancake” ravintolaa, joissa letun väliin sai joko suolaisen tai makean täytteen. Matkalla poikkesimme vanhaan Pilgrim´s Rest kullankaivajien kylään. Se on entisöity noin sadan vuoden takaiseen tyyliin kauppa- ja mainoskylttejä myöten. Nyt se on lähinnä iso turistirysä monine erilaisine matkamuisto-myymälöineen. Sieltä matka jatkui ns maisematietä pitkin ja meidän piti pysähtyä ihastelemaan maisemia jyrkänteen reunalle paikkaan nimeltä God´s Window (Jumalan ikkuna), mutta Jumalalla oli ikkunanpesupäivä, oltiin niin pilvessä ja satoi, että näkyvyys oli vain muutamia kymmeniä metrejä eikä maisemista tietoakaan Alemmas tultaessa pilvetkin jäivät taakse ja Blyde joen kanjonissa , mikä on maailman kolmanneksi suurin kanjoni, oli nähävissä mahtavat hiidenkirnut. Vesi oli hionut vuosituhansien aikana pehmeään hiekkäkiveen lähes kilometrin syvyisen kanjonin ja hiidenkirnuja, jotka nyt ovat osa kanjonia. Matka jatkui mahtavissa vuoristoisissa maisemissa ja Hoedspruit'issa olevaa majapaikaamme (Tsuleika Country House) lähestyttessä olivat tienvarret täynnä hedelmätarhoja.

26.3.2010

Swasimaa

Swasimaa on kooltaan alle 20000 nelikilometriä ja asukkaita vähän yli miljoona. Maata hallitsee kuningas, jolla lienee tällä hetkellä 13 vaimoa. Lasten lukumärästä ei ole ihan tarkkaa tietoa. Pääkaupunki Mbabane, missä teimme töitä sekä asustimme on kooltaan noin Kuopion luokkaa eli 80000. Joidenkin lähteiden mukaan AIDS tilanne maassa on Afrikan pahimpia, n 25 %, ja siksi väkiluku lienee tällä hetkellä jo alle miljoona. Rahayksikkö on emalangeni, joka on samanarvoinen kuin naapurimaan Etelä-Afrikan rand. 10 emlangenia on noin 1 euro. Randit käyvät Swasimaassa, mutta emalangenit eivät Etelä-Afrikassa. Kuningas omistaa ison osan maista ilmeisesti jodenkin säätiöiden kautta. Täällä viljellään sokeriruokoa, maissia, hedelmiä, anansata ym. Myös karjaa näkyy pelloilla runsaasti. Nyt kun mennään kohti syksyä ja talvea (täkäläisittäin) on sää ihan siedetttävää, mutta joulun aikoihin, kesällä, länpötila voi varjossa nousta 45 asteeseen. Kun olemme eteläisellä pallonpuoliskolla niin katsellemme taivastakin eri suunasta. Keskipäivällä aurinko paistaa pohjoisesta ja kuukin käyttäytyy eri tavoin. Kun kuun kokonainnen puolisko on vasemmalla, niin silloin se täällä on suurenemeassa (meillä pienenemässä, vasen vie ja oikea antaa).

Perjantaina meidän piti alunperin purkaa ja pakata klinikka, mutta kun saimmekin sen tehtyä jo torstai-iltana jäi meille perjantai ”vapaaksi”. Menimme kuitenkin koululle jo ennen yhdeksää ja koko koulun väki oli kokkoontunut pihalle meitä odottamaan. He lauloivat meille yhdessä jotain hammasvalistuslaulua, ”harjaamme hampaamme aamuin illoin emmekä karkeista välitä” oli ainakin ajatus laulussa. Sen jälkeen oppilaat meinivät hakemaan tuolit itselleen ja meille oli jo istuimet katoksen alla. Ohjelma kesti reilun kaksi tuntia, kuorolaulua, tanssia monenlaista ja useampaan otteeseen. Lopuksi oli puheita, terveysministeriön edustaja, kolun vanhempainneuvoston edustaja, rehtori ja meidän pomomme Dorothy Steiner. Me kaikki vierailevat saimme vielä perinteisen swasilaisen ison liinan, jota käyttävät sekä miehet että naiset viitan tai hameen tapaan. Ei niitä nykyään katukuvassa kylläkään näe. Juhlan jälkeen ajelimme seuraavan kauppungin Manzinin suuntaan ja poikkesimme mm kynttilätehtaassa ja muutamissa matkamuistomyymälöissä. Lounaalle menimme paikkaan, jossa portissa oli komeasti Consulate of Finland. Talossa asusti suomalainen nainen, joka piti ravintolaa ja korumyymälää toimien samalla Suomen kunniakonsulina. Ruoka oli hyvää ja porukka ostikin kuka koruja kuka muita muistoja.

Illalla meille järjestettiin gaalaillalliset Royal Spa ravintolassa, missä oli maan toinen kasino. Hienon oloinen paikka, johon olisi pitänyt olla mielellään tumma puku, vaan kun ei ollut. Tilaisuus alkoi paikallisen sekakuoron esityksellä. Todella hieno kuoro esitti paikallisia lauluja. Puheita tietenkin, terveysministeri ei nyt ollut paikalla, mutta hänen puheensa luki joku ministeriön virkamies. Myös kollega ja Mbabanen Rotaryklubin presidentti piti puheen ym. Meitä isännöi paikallinen Rotaryklubi ja he olivat ilmeisesti kutsuneet paikalle myös muuta väkeä, sillä ruokailijoita oli sen verran runsaasti. Ja huomenna alkaakin sitten LOMA!

23.-25.3.2010

Tiistaista torstaihin mentiin aamusta töihin ja illalla hotellille. Joku ilta söimme illallista meidän hotellissamme, Mountain Inn'ssä ja joku ilta hotellissa, missä muut porukastamme majaili. Torstaina 25.3 saimme ”koko koulun” hoidettua. Itseasiassa kaikki eivät tulleet hoitoon, sillä koulussa, Mqolo Central Primary Schoolissa, oli yli 500 oppilasta, mutta hoitoon tuli vain vähän yli 400. Näille tehtiin yli 1900 toimenpidettä, tarkastukset, puudutukset, paikkaukset ja poistot mukaan lukien. Ihan oli porukalla mukava tunnelma, kun saimme niin paljon tehtyä. Joillekin jäi tietenkin muutakin hoidettavaa, mutta ei voitu koko suuta puuduttaa ja yhdelle antaa niin palon aikaa, kun toisia oli jonossa. Näinkin joutuivat jotkut odottamaan puudutettuina yli kaksi tuntia ja alkoi jo puudutus häipyäkin niin että jouduimme sitä lisäämään. Iltapäivällä johonkin aikaan meille tuotiin ”lounaspussit” ja pidimme vuoronperään taukoa. Yhtä tyttöä emme hoitaneet AIDSin takia, sillä hänen ikenensä ja koko suu oli kovin tulehtunut sieni-infektion takia. Veriroiskeiden takia sekä myös kun emme voineet steriloida ns käsikappaleita, joihin porat kiinnitetään, vaan ne ainoastaan pyyhittiin antiseptisilla aineilla, oli riski saada itse tartunta tai tartuttaa toiset sen verran suuri ettemme häntä hoitäneet. Muutoin lapset olivat iloisia ja yhteistyhaluisia. Koulunpihalla leikki illalla lapsia, joista jollekin monet meistä menettivät sydämensä, varsinkin oli yksi 5-vuotias mantelisilmäinen tyttö, joka oli kaikkien lemmikki.

Alkuperäinen ajatus oli purkaa klinkka vasta perjantaina, mutta kun saimme varsinaisen työn päätökseen hyissä ajoin torstaina, niin purimme ja pakkasimme sekä siirnimme tavarat autioihin, joilla ne kuljetetaan edelleen Etelä-Afrikkaan. Siellä ol ilmeisesti seuraava projekti lähellä Dundeen kaupunkia ensi syyskuussa. Ilmeisesti ketkään meistä suomalaisista eivät osallistu syksyn tempaukseen

Toiseen hotelliin meitä siirtyi kaksi parikuntaa Suomesta, ”pomoparikunta” ja yksi etelä-afrikkalainen pariskunta.Maanantaina 22.3.alkoi sitten tosi touhut. Meillä oli pystyssä kolme tuolia, joissa kahdessa pystyttiin paikkaamaan ja yksi tuoli oli pelkästään poistoja varten. Suomesta meitä oli kolme hammaslääkäriä, Venäjältä yksi, Yhdysvalloista kaksi ja paikallisia kolme. Osa paikallisista teki tarkastuksia ja osa puudutteli ja me muut väänsimme paikkoja tai teimme poistoja. Päivän työrytmiä sotki se, että Swasimaan terveysministeri seurueineen tuli vierailemaan koululla kello kaksi iltapäivällä. Olimme työskennelleet noin puoli kahteen tauotta, jolloin meille tuotiin lounaspussit. Niissä oli kolmioleipä, muffinsi, keitetty kananmuna, perunalastuja pikkupussi, tetramehu ja omena. Ja juuri kun olimme syöneet saapui ministeri ”vastaanotolle” ja kätteli meidät kaikki ja tutustui klinikkaan (joka oli pystytetty kotitalousluokkaan). Tämän jälkeen siirryttiin koulunpihalle, oppilaat ulos kantamiinsaa tuoleihin ja ministeri ym vieraat katoksen alle. Oppilaat lauloivat aluksi, sitten vino pino puheita, tyttjen esitämä perinteinen swasilainen kansantanssi ja lauluesitys ja lopuksi vielä ministeri puhui. Me suomalaiset päiviteltiin, että meni ainakin puolitoista tuntia hyvää yöaikaa hukkaan. No potilastyöt lopeteltiin neljän aikoihin, mutta kello oli jo yli viisi, ennenkuin pääsimme lähtemään. Päivän saldo oli kuitenkin n.130 tarkastettua ja 110 hoidettua, eli osalle ei tarvinnut tehdä mitään. Kaikkiaan koulussa on yli viisisataa oppilasta. Illalla söimme ensimmäisessä hotellissa. Kaikki olivatkin aterian jälkeen kypsät painumaan yöpuulle.

Sunnuntaina 21.3 meillä oli leppoisaa oleilua aamupäivä ja puolenpäivän jälkeen, kun vastaanoton pystytykseen tarvittavat tavarat saapuivat, lähdimme koululle laittamaan tavaroita paikoilleen ja koneita kuntoon. Siinähän menikin useampi tunti, kun kaikki kassit oli avattu, mietitty hoitotuolien paikat ja tavaroille käytännölliset kohdat. Illalla oli tapaaminen paikallisten rotarien kanssa päivällisen merkeissä. Osan porukasta pitäisi seuraavana aamuna siirtyä toiseen hotelliin, koska tähän saapuisi isohko amerikkalainen ryhmä ja he tarvitsevat useamman huoneen.

20.3.2010

Kuski saapui suorastaan etuajassa ja pääsimme lähtemään hyvissä ajoin kohti lentokenttää, jonne saavuimme puolen viiden tienoilla. Ovet olivat vielä kiinni ja ulkona iso joukko ihmisiä odottamassa. Vasta lähempänä viittä pääsimme sisään ja tarkastuksiin. Matkalaukut pengottiin, koska läpivalaisulaite oli opikunnossa. Samoin paikkojen varaaminen kesti ja kesti. Ihmiset alkoivat hermmostua, etteivät ehdi koko koneeseen. Loppuvaiheessa tahti kuitenkin parani ja kaikki pääsivät lähtemään. Lento Nairobiin kesti vain alle tunnin ja matkalla mielestäni näimme vielä Ngorongoron kraaterin. Naiobi oli pilvinen ja sateinen. Olimme perillä vähän ennen seitsemää, joten meillä piti olla aikaa yllinkyllin koska jatkolennon Johannesburgiin piti lähteä kello 9.10. Kiertelimme joitai kauppoja ja menimme sitten transfer tiskille jonottamaan koneeseen nousukortteja. Jono oli varmaan 20 m pitkä ja eteni hitaasti niin Mirja meni varmistamaan Tvruudulta lentomme lähtöportin. Hämmästyksen kauhistus, kun sellaista lentoa ei ollut olemassakaan. Kello oli jotain 7.40 ja aamupäivän ainoa lento lähtisi klo 8.00. Emme jääneet enää odottamaan, vaanlhdimme liki juoksujalkaa kohti taululle merkittyä lähtöporttia. Onneksi oli korvat auki ja kuulin kuulutuksesta, että portti oli vaihtunut. Vähää vaille kahdeksan olimme portilla ja saimme koneeseen nousukortit sieltä saimme vielä varmistuksen, että matkatavarammekin tulisivat koneeseen. Lentoaika oli reilun viisi tuntia, eikä siinä vaiheessa meitä ollut kukaan vastassa. Kännykästäkin oli sopivasti loppunut virta, että ensin piti etsiä virtaa päästkseni soittamaaan. Muut, eli 4 amerikkalaista, 3 suomalaista ja yksi venäläinen olivat olleet jo sitä mieltä ettemme tulisi ennenkuin iltanyöhällä seuraavalla koneella. Dorothy (porukan pomo) tuli kuitenkin matkatoimiston auton kera kentälle ja voipas sitä jälleennäkemisen riemua. Pian tavattuamme muut lähdimme 14 hengen pikkubusilla, missä oli katettu peräkärri matkatavaroille, kohti Swasimaata. Matkaa oli yli 360 km. Ja vasta seitsemän jälkeen olimme perillä kaikkine aikaa vievine rajamuodollisuuksineen.

Perjantaina aamiaisen jälkeen lähdimme laaskeutumaan kraateriin. Ensin piti palata muutama kilometri takaisin Serengetin suuntaan Jo ennen yhdeksää oli lukuisia maasaita, lapsiakin pukeutuneina kansallispukuihinsa ja tekemässä hyppytansseja turisteille valokuvaamista varrten ja tietenkin maksua vastaan. Jatkoimme kuitenkin kohti kraateria ja laskeutumista varten Joseph kytki nelivedon päälle, sillä pelkkää jarrua käyttäen olisi saattanut käydä huonosti. Jo ennenkuuin tulimme pohjalle näimme kaksi naarasleijonaa ja kohta pari muuta. Pysädyimme katsomaan, kun leijonat hitaasti siirtyivät tien yli. Pian leijonat kuitenkin siirtyivät ylemmäs rinteelle ja hävisivät pensaston varjoihin. Kun myöhemmin tuli muita autoja vastaan, oli kuskeilla tapana pysähtyä juttelemaan vähäksi aikaa, ilmeisesti vaihtoivat tietoja missäpäin olivavt itäkin nähneet. Myöhemmin Joseph kertoi, että muilla oli vaikeuksia nähdä leijonia. Tärkein nähtävä kuitenkin Ngorongorossa oli kapeahuulinen sarvikuono. Ja taasen meillä oli hyvä tuuri, sillä kulkiessamme yhtä tasangon teistä tuli kaksi sarvikuonoa meitä kohti ja olivat lähimmillään ehkä 50 metrin päässä. Pian tielle kerääntyi muitakin autoja ja sarvikuonot lähtivät poispäin. Kraaterissa ei saanut, kuten ei Serengetissäkään saanut liikkua kuin teitä pitkin. Menihan menisi muuten aivan villiksi, sillä ainahan autolla saisi vaikka gepardin jahdattua. Toisaalta myös eläin laitumet tallaantuisivat. Alhaalla kraaterissa oli kaksi pinikpaikkaa ja nautimme kylmän lounaan hippolammen lähellä. Paikalla oli myös runsaasti haarahaukkoja, jotka olivat yhtä röyhkeitä kuin varpuset Savonlinnan torilla ja sattoivat viedä leivän kädestä. Kohta lounaan jälkeen lähdimme nousemaan ylös kraaterista, sillä meillä oli vielä lähes 200 km matka Arushaan ja osa tiestä oli kuoppaita hiekka-savitietä. Joseph järjesti meille vielä aamuyöksi kuljetuksen Kilimanjaron kentälle, minne oli liki 60 km matka. Herätys vaan tulisi olemaan aikainen eli kello 3 ja taksi saapisi 3.45.

Tostaiaamuna 18.3. lähdimme aamusafarille jo kuudelta ennen aamiaista. Auringonnousu oli hienoa nähdä savannilta. Valo on aamusta niin toisenlainen, punertavasävyinen eikä niin polttavan kova kuin keskemmällä päivää. Heti hotellin lähellä näkyi Topiantilooppi sekä taas Virtahepo ruokailemassa. Impaloita tavattiin myös suuri lauma. Opas vertasi niitä maasaihin (itsekin hän on maasai) siten, että yksi uros hallitsee koko reilun parikymmenpäistä naarasjoukkoa. Hotellille palatessamme kohtasimme tiellä helmikana pariskunnan ison poikaslauman kanssa. Poikaset juosta viipottivavt auton edellä varmaan pari sataa metriä tajuamatta hypätä tien oheen.

Ennen puolta päivää läksimme matkatavaroinemme haravoimaan vielä svannia ja hyvällä tuloksella. Ensiksi tapasimme uudelleen leopardin puussa (ei ollut tietoa oliko se isäpardi, kuten 3-vuotias pojanpoika Leo sanoi). Jä vähän ajan päästä tarkkaili pienen kummun päällä maisemaa gepardi. Yksi päivän harvinaisuus oppaan mielestä oli, kun näimme n 2.5 metrisen ja miehen käsivarren paksuisen pythonin. Se hävisi nopeasti ruohikkoon eikä ollut nähtävissä vaikka kuinka Ollan kiikarilla tähysti! Loppujen lopuksi kuskille tuli kiire, sillä oleskeluluvat ovat voimassa 24 tunnin jaksoissa ja koska olimme kirjautuneet Serengetiin klo 14, piti meidän poistua siihen mennessä alueelta. Muutoin olisimme joutuneeet maksamaan uudet päivämaksut n 50$ / henkilö. Hyvin ehdimme portille ja edelleen Ngorongoron kraaterin reunalle hotelliin yöksi. Hotelli oli tosiaan aivan 600 metriä korkean jyrkänteen reunalla ja huoneen ikkunasta avautui mahtava näkäala kraaterin pohjalle. Tarkasti kiikaroiden näkyi jo ensimmäiset norsut pieninä pisteinä.

Keskiviikkkona 17.3. nousimme aamulla kuudelta ehtiäksemme katsomaan auringonnousua. Kalliotamaanit eivät vielä olleet heränneet, vaan saimme kahdestaan ihastella maisemia näköalatasanteelta. Nyt ymmärsimme miksi oli kiellettyä kulkea ulkopuolella, sillä seurasimme virtahevon taaperrusta suunnilleen niillä main missä olimme kääntyneet illalla takaisin. Myös muita villieläimiä näkyi. Pari kirahvia, dikdik, paviaaneja, mustanaama-apinoita, ja hotellilla joka puolella kalliotamaaneja.Aamiaisen jälkeen lähdimme kiertelemään pitkin ajouria ja sinne tänne ja varsinainen ”lihanpaljous” nähtiin Hippolammella, missä kylpi liki sata virtahepoa korahdellen, sukellellen ja välillä keskenään kisaillen. Lammen toisessa reunassa oli puoliksi vedenpeitossa kuollut virtahepo ja lähellä ”kypsymistä” odottelemassa iso krokotiili. Iltapäivän paras sattuma oli, kun näimme leijonapariskunnan akasian alla varjossa nautimassa elämästään ja noin parinkymmenen minuutin välein suunnittelevan uusia leijonia. Opas kertoi, että tätä tahtia meno jatkuu noin seitsemän päivää niin ettei syömiseenkään jää aikaa. Muista havainnoista mm kuningastrappi, joka on Afrikan painavin lentotaitoinen lintu. Painaen jopa 20 kiloa. Mielenkiintoinen oli myös Sihteerilintu niskassa olevine kynää misuttavine sulkineen. Toinen milenkiintoinen tuttavuus oli Etelän kruunukurki, jota opas kehui Tansanian kauneimmaksi linnuksi, vaikka se onkin Ugandan kansallislintu.

Tiistaina 16.3. matka jatkui aamiaisen jäälkeen kohti Ngorongoron suojelualuetta. Sen nimi tulee maasaikielestä. Aikoinaan heidän lehmänsä käyttivät kelloja, ja kun meidän lehmien kellot sanovat kilinkalin, niin heillä ne sanoivat gorogoro ja kun joku valokoinen tutkimusmatkailija oli kysynyt, että mitä tuo ääni on, johon maasait olivat vastanneet ja siitä oli allueelle tullut nimeksi Ngorongoro. Matkalla poikkesimme Oldupain rotkolle ja museoon. Kierros ei tehnyt suurta mutkaa, mutta kannatti, sillä täätä tutkijat arvelevat nykyihmiskunnan saaneen alkunsa. Olisi ollut mahdollisuus poiketa ihka oikeaan maasaikylään, mutta emme enää halunneet, vaan jatkoimme matkaa Ngorongoron suojelualueelle, mikä poikkeaa esim. Serengetin kansallispuistosta siten, että suojelualueella voivat maasait asua ja laiduntaa karjaansa. Näitä värikkäisiin maasaiasuihin pukeutuneita ihmisiä oli tien viressä valmiina maksusta (vähintään 10 US dollaria) kuvauttamaan itsensä. Matka jatkui koko ajan ylöspäin nousten Ngorongoron kareeterin ulkoseinää sademetsän keskellä lähes 3000 metrin korkeuteen. Joskus 2.5 mljoonaa vuotta sitten tapahtuneessa tulivuoren purkauksessa oli syntynyt lähes yhtä korkea vuori kuin Kilimanjaro, mutta ”luontoäiti unohti pumpata vettä maanpinnalle vyöryneitten massojen ttilalle” seurauksella, että n. 2 milj. vuotta sitten vuori oli romahtanut ja syntynyt valtava kraateri. Se on reunalta pohjalle n. 600 metriä syvä ja pinta-alaltaan 304 neliökilometriä. Tänään emme poikenneet kraateriin, vaan jatkoimme kohti Serengetiä. Kuitenkin vvielä Ngorongoron puolella oli meillä todella hyvä tuuri päästessämme näkemään gnuantilooppien vaikuttavaa vaellusta. On arvioitu, että näillä alueilla on n 2 miljoonaa muuttavaa eläintä ja gnuantilooppeja niistä on 1.2 miljoonaa. Kaikkia emme ehtineet laskea, mutta niitä oli joka puolella niin kauas kuin vain katsoi. Mukana oli myös seeproja, impaloita, thompsoningaselleja ja grantingaselleja. Mahtava näytelmä! Kun saavuimme Serengetin puolelle oli eläimiä todella vähän aiempaan verrattuna. Tasankoa jatkui silmänkantamattomiin, kuten maasaikielestä tuleva nimikin tarkoittaa ”päättymätöntä tasankoa”. Meillä oli todella hyvä tuuri, sillä lähestyessäme Seroneraa, keskellä puistoa sijaitsevaa majapaikaamme, näimme leopardin ensin puussa ja sitten hyppäävän maahan ja häviävän heinikon sekaan. Oppaamme sanoi leopardin näkemisen olevan onnessaan, sillä ne elävät yksin ja häviävät helposti näkyviltä. Matkaa jatkettaessa näimme vielä nelj leionaa puussa, kaksi aikuista ja kaksi pentua. Hoellimme sijaitsi keskellä puistoa ja aluleen ulkopuolelle ei saanut poistua turvallisuussyistä.

Maanantaina 15.3. kuskimme Joseph tuli tasan 8.30 kuten sovittu hakemaan meitä ja pistäydyttyämme matkatoimistossa hakemassa lentolippumme Etelä-Afrikkaan lähdimme ajamaan kohti ensimmaistä kansallispuistoa, Lake Manyara National Parkia. Pysähdyimme vielä mennessä yhteen suureen matkamuistomyymlään sekä käärmepuistoon. Siellä oli lukuisia afrikkalaisia käärmeitä lasikopeissaan isosta phytonista myrkylliseen vihreään mambaan, mikä on kuulema seitsemän askeleen käärme. Eli elät vain seitsemän askeleen verran. Yhden käärmeen kiedoimme kaulaan kuvan oton ajaksi, ei kuitenkaan mambaa! Oli siellä myös mielenkiintoinen tai oikeastaan karmiva kuvasarja amazonasin phytonista, joka oli nielemässä ihmistä, ettei aluksi näkynyt kuin jalat ja myöhemmin ainoastaan pullistuma vatsan kohdalla. Käärmeelle itselleenkin kävi kehnosti. Se oli tullut sellaiselle aidalle, missä oli voimakas sähkövirta ja saanut siitä kuolettavan säköiskun.

Ensimmäiset isot villieläimet näimme jo ennen puistoa, kun parin sadan metrin päässä tiestä oli puolenkymmentä kirahvia syömässä akasiapuiden lehtiä. Alue Arushasta lähes Lake Manyaralle on maasaiden aluetta, missä he paimensivat lehmä, vuohi ja aasilaumojaan ja heidän alueelleen kirahvit olivat tulleet käymään. Seuraavaksi oli puiston portin luona sinimaratteja kisailemassa. Varsinaisen puiston puolella olivat impalat ensimmäisinä ”meitä vastassa”. Useita pahkasikoja ja paviaaneja oli vähän väliä tien varrella. Norsuja oli myös eri kokoisina laumoina tiellä ja tien vieressä. Sanotaankin, että täällä on tiheimmät norsuesiintymät koko Afrikassa. Kun pääsimme pohjavesimetsistä avoimen savannin puolelle näkyi heinämsyöjijä kuten aroseeproja isoina laumoina, myös yksittäisiä gnuantilooppeja ja afrikanpuhveleita sekä muutamia dikdikejä, mitkä ovat pienimpiä anilooppeja. Hartiaorkeus on vain 35-45 senttimetriä. Matka jatkui hippolammelle, missä ainakin 3 ”perhettä” vietti vedessä kellien päiväänsä ja vasta illan tultua ne nousevat ammeestaan savannille ruokailemaan. Lammen rannalla oli myös runsaasti erilaisia vesilintuja, pelikaanit suurimpina, afrikaniibishaikaroita, jokunen afrikanmarabu ym tällaisen maallikon vaikeammin tunnistettavia ”töpöttejä” (the bird), Pitäis liittää kuvia lähetettäviksi rariteettikomitealle eli veli Reijolle! Kuskimme ei ollut niin kovin kiinnostunut meille lintuja esittelemään muuten kuin hippolammen luona. Lintuja näkyi ja varsinkin kuului vaikka millä mitalla, mutta ilmeisesti nämä safarikuskit ovat keskittyneet esittelemään etupäässä ”big five” ja muut suuret eläimet. Ns ”The Big five” ovat norsu, leijona, leopardi, afrikanpuhveli ja suippohuulisarvikuono. Niistä nyt ensimmäisen päivän jälkeen on koossa kaksi. Leijonaa esiintyy myös Lake Manyaran alueella ja jopa puissa, mutta korkean kasvillisuuden ja puiden takia vakea havaita.

Lauantaiksi oli sopinut yhden paikallisen kaverin oppaaksemme mennäksemme katsomaan veiputouksia. Olin jo kyllä käynyt näillä Kilasiyan putouksilla, mitkä ovat lähitienoon suurimmat. Edellisellä kerralla olin antanut yhdelle vanhalle (minua vähän vanhemmalle) miehelle kaikki mitä minulla silloin sattui olemaan mukana eli vähän alle 2000 paikallista rahaa. Tälle kaverille tarjosin 10000 Tsh niin kirkkaalla otsalla sanoi että hänen vakiohintansa on 20000! eli reilut 11 € parin tunnin kävelystä, kun keskimääräinen kuukausipalkka on n 50 $. No emme alkaneet tinkiä, vaan ajattelin, että näinhän voimme antaa vähän apua hänen koulunkäyntiinsä.

Sunnuntaina oli hellien jäähyväisten aika ja meitä tultiin hakemaan puuolen päivän aikaan ja Sandra ja Theresakin pääsivät samalla kyydillä Arushaan. Meidän molempien safari alkaa maanantaina 8.30. Minähän yritin järjestää heille parin päivän safaria, mutta se meni minusta riippumattomista syistä kivelle. Tämä sama matkatoimisto, minkä kautta meidän safarimme oli tilattu sotki jotenkin ja loppujen lopuksi tytöt soittivat Saksaan ja hoitivat asian sieltä kautta. Lähdemme aamusta perjälkeen kohti samaa Manyaran kansallispuistoa ja mahdollisesti näemme heitä päivän aikana. Kävimme yhhdessä täällä Arushassa Maasai-markkinoila. Oli mielenkiintoine basaarialue. Kapeiden kujien kahta puolta oli pikku putiikkeja. Kaikkiin piti poiketa ja ostaakin tietysti olisi pitänyt, vaan mihin sitä sellaisen puueläin, -vati, -naamio ja -pää paljouden sitten laittaisi. Ostimme mm aidon öljyvärimaalauksen n. 35 x 60 cm ja kun rahat oli jo vähissä piti osin turvauutua dollareihin. Hintaa taululle ilman raameja tuli 23000 Tsh eli n 13 €. Arusha vaikutti muutenkin jo ismommalta ja vauraammalta kaupungilta. Asukkaita lienee reilut 300000. kadut päällystettyjä ja hienoja kerros- ja liiketaloja. Meille ei vain jäänyt kovin paljoa aikaa tutustua lähemmin kaupunkiin, sillä seitsemältä onn jo ihan pimeää eikä ole suositeltavaa enää liikuskella kaksinkaan ulkosalla. Maranguhan oli n 1600 metriä merenpinnan yläpuolella ja tämä Arusha n 1200 metriä ja sijaitsee Mount Merun alarinteillä. ”Hotellimme” Outpost Lodge on vanhahko ja vaatimaton, mutta ajaa mainiosti asiansa suihkuineen ja vessoineen, ja mikä tärkeintä moskiittoverkko vuoteen yllä.

Keskiviikko 10.3. olikin oikeastaan viimeinen työpäiväni hammashoitolassa, sillä tortaina ja perjantaina menemme taas ”maakuntakierrolselle”. Potilaita oli ihan runsaahkosti ja Sandra ja Theresakin pääsivät työskentelemään. Täällähän ei ole erikseen hammasteknikkoa, vaan kollega Costa tekee itse proteesit alusta loppuun. Työpäivän jälkeen olimme päättäneet käydä tutustumassa Chagga-museoon, joka oli asunnoltamme n. kolmen kiloterin päässä. Oppaaksemme tuli hyvin englantia puhuva mies. Näillä Kilimanjaron rinteillä ja lähialueilla asuvaa heimoa sanotaan chagoiksi. Heidän asumuksensa oli rakennettu riuuista ja heinistä. Majoissa asui niin ihmiset kuin eläimetkin maasiden pelossa. Sillä maasait mielestään omistivat kaikki maailman lehmät ja jos muilla oli lehmiä, niin ne oli varastettu heiltä! Eläimet olivat oikealla, äiti tyttöjen kanssa perällä vasemmalla ja perheen pää lähinnä ovea. Oviaukko oli matala syystä jos maasait tulivat ryöstöretkelle he sisään astuessaan joutuivat pitkinä ihmisinä kumartumaan ja kun pää pilkisti ovesta, iski chagga-isä maasain hengiltä.Tulisija oli majan keskellä eikä siellä kuulema ollut pahasti savua, sillä se nousi ylös ja haihtui katon läpi. Ikkunoita eikä minkäänlaista räppänääkään ei ollut. Sisällä pidetty tuli ja savu tekivät sen, että tuollainen olkimaja saattoi kestää jopa 100 vuotta. Majan ypärille tehtiin jonkinlaiset ojat, että vesi ei tullut majaan. Välittömästi majan seinän viereen istutettiin ananaksia (mikä swahiliksi on nanasi eli melkein kuin ananasi), joiden terävät lehdet estivät käärmeitä tulemasta esim hiirien perässä majaan. Ne estivät myös kanoja kuoputtelemasta auki majan alareunaa. Ruoanlaitto astioina oli keraamisia kulhoja ja säilytykseen käytettiin isoja puusta koverrettuja astoita kuin myös kalabasseja nesteiden säilytykseen. Suurta kalabassia käytettiin jopa kirnuna. Kerma sisään ja tarpeeksi kaun kun hölskytteli, niin voiksihan se kerma muuttui. Chaggat olivat ilmeisesti enempi puolustautuvia sotureita, koska heillä ei esim ollut heittokeihästä kuten maasailla. Ghaggat hallitsivat jo aikoja sitten banaanioluen tekotaidon. Ilmeiesti se on vähän kuten tarina siitä syrjäkylän suomalaisukosta, joka moitti eukkoaan: ”Ostaa nyt säkki jauhoja, vaikka talossa ei ole viinantilkkaa!”. Tuon museon vieressä on hieno, viitisen vuotta vanha hotelli. Poikkesimme sinne syömään ja vaikutti, ettei siellä juuri muita vieraita ollutkaan. Sinne oli Marangun keskustasta matkaa viitisen kilometriä, eikä sinne todella kukaan vahingossa eksy. Yläkerrosten huoneista oli varmaan upeat näkalat kohti Kilimanjaroa. Nimeltään se olikin Kilimanjaro Mountain Resort.

11.32010

Torstaina meidän piti taas lähteä Daycare reissulle kello 9, mutta Afrikan aika on vähän erilainen ja lähdimme matkaan 10.30. Emme tarkalleen tienneet, missä Ngoroman kylä sijaitsi, ainoa tieto oli, ettei se ole kaukana. Ja eihä se kaukana ollutkaan, sillä kirkko missä taas työskentelimme oli 100 metrin päässä mama Stellan talosta! Eli meidän oma kirkkomme. Kirkon välittömässä yhteydessä oli myös lastentarha ja jonkinlainen ammattikoulu. Tytöt harjoittelivat ainakin ompelemisen jaloa taitoa ja pojat puutöitä ja muurausta. Kävellessä näitä kivisiä katuja on joka toisessa talossa kadun varrella ompelimo, jossa yksi tai kaksi naista tai miestä polkee vanhoja Singereitä ommellen mekkoja, paitoja ym. Ja joka toisessa talossa on kauppa ja baari. Baari on ehkä vähän juhlava ilmaisu puumajasta, jossa on yksi myynti-ikkuna ja pari kolme muovituolia asiakkaille. Illan hämärtyessä paikalisia kertyikin näihin ”baareihin” olutta örppimään. Naisia niissä ei juuri näy, lie heidät komennettu ruuanlaittoon tai muihin puuhiin. Oikeastaan ainon kerran näin naisjoukon olutta siemailemassa oli paikallisessa banaaniolutbaarissa.

Työt sujuivat ihan ripeästi, kun teimme kahdella tuolilla ja ja tytökin poistelivat hampaita. Vanhin omin jaloin ”vastaanotollemme” tullut asiakas oli 97-vuotias rouva, jolta poistimme pari alahammasta pelkillä sormilla. Ja kuten tapana on ollut niin nytkin paikallinen seurakunta tarjosi meille aterian. Emme lähteneet enää sairaalalle, vaan kävelimme tuon 100 metriä kotiin. Illaksi minut ja Mirja sekä saksalainen Pohlmannin pariskunta oli kutsuttu vierailemaan mama Shaon kotiin illalliselle. Mama Shao on tuon Daycare-rojektin allkuunpanija ja vetäjä täällä. Hänen miehenä on pappi luterilaisessa seurakunnassa. Heidän kotinsa oli melkein kuin kenen tahansa suomalaisen. Nahkanojatuolit, lasiset ruoka- ja sohvapöydät, televisio satelliittiantenneineen ym. Mutta heidänkin talonsa ympärillä oli korkea aita ja rautainen portti. Mama Stellallakin on yövartiaja, kuten näyttää olevan kaikissa isommissa taloissa. Ilmeisesti varkaita riittää, koska joku paikallinen sanoi, ettei heidänkään ole turallista menneä yksikseen ulos, vaan vähintään 2-3 hengen ryhmissä. Shaon perhe oli ollut joskus vuosituhannen vaihtumisen paikkeilla viitisen vuotta Saksassa, mistä koko perheen hyvä saksankielen taito. Myös kaikki osasivat yvin englantia. Keskustelu kävi sujuvasti saksaksi ja englanniksi melkein kesken lauseen vaihtuen kielestä toiseen. Heidän 15-vuotias tyttärensä kävi vielä koulua, mutta poika oli jo päättänyt lukion. Hän oli inostunut tulemaan opiskelemaan Suomeen yhdyskuntasuunnittelua. Hän oli jo osallistunut jo vaadittavaan ebglanninkielenkokeeseen. Hän oli muutenkin hyvin aktiivinen kaveri, kiivennyt mm 22 kertaa Kilimanjaron huipulle eri reittejä. Hän halusi myös suorittaa oppaan tutkinnon, mihin sisältyy 3 viikon koulutus ja vaadittava kokemus vuorikiipeilystä. Pastori Shao haki sekä kyyditsi takaisin kotiin.

Perjantai 12.3.2010

Keskiviikkona sairaalan johtava lääkäri Uisso pyysi meitä lähtemään mukaan kiertämään läialueella olevia dispensereitä eli meillä ehkä sanottaisiin ehkä lääkekaappi. Sellainen apteekkia pienempi lääkevarasto, mistä allueen väkki voi ostaa lääkkeensä. Mutta mutta.. Meidän piti lähteä kahdeksalta ja arvelimme ettei mitään tapahdu ennenkuin aamuhartauden jälkeen. Laitoimme sitten tarvittavat instrumentit ja tavarat valmiiksi ja jäimme odottelemaan lähtöä. Costa saapuui vähän ennen yhdeksää ja hän kysyi, että mites olemme vielä täällä. Hän meni asiaa selvittämään ja auto oli startannut jo kello seitsemän! No Costalla oli paljon töitä laboratorion puolella, joten Sandra ja minä hoitelimme vastaanoton Theresan jäädessä huonovointisena kotiin. Tänään sairaalalle saapui runsaasti ulkopuolista väkeä, eripuolilla tätä aluetta olevat ns vapaaehtoiset tulivat kirkolle, samoin piispa ym. Nämä vapaaehtoiset huolehtivat paikallisesti niiden Daycare-projektin asiakkaat paikalleja ja auttelevat muutenkin. Niin näille kaikille 52 vapaaehtoiselle luovutettiin polkupyörät. Kirkossa oli pitkä tilaisuus ja pari pyörää siunattiin muodollisesti tehtäväänsä. Tämän jälkeen muutkin pyrät luovutettiin onnellisille omistajilleen ja siirryttiin kanttiiniin ruokailuun ja teelle. Minä ja Sandra tosin jäimme tätä ateriaa paitsi, kun hoitolassa oli asiakkaita odottamassa.

Niin oli työjaksoni Marangun sairaalassa itkua vaille valmis ainakin tällä erää. Paras sanoa ettei koskaan enää, sillä kaikenn kaikkiaan minulle jäi mukava tunne täällä olosta. Mama Stella on ”darling” minulle kuten minä hänelle! Aina tavatessamme hän kysyi: ”How are you my darling?”. Samoin lähimmät työtoverit Costa ja Anita olivat todella mukavia ja vitsailimme keskenämme. Hyvästellessämme he luovuttivat minulle ja Mirjalle lahjat koko sairaalan puolesta, mutta luulen lähinnä heidä olleen niihin ”syypäät”. Mirja sai paikallisten yleisesti käyttämän kietaisuhameen eli pelkän kakaan joka kietaistaan hameeksi ja minä sain kauluspaidan ja vitsailinkin, että kiitos nyt minulla onkin safarille mukaan yksi puhdas paita!

Maanantain 9.3. pidin sairaslomapäivänä, sillä sunnuntina oli vähän kuumetta ym. flunssan oireita.
Tiistaina oli taas Homecare-päivä ja ajoimme maastoautolla kilometrikaupalla teitä, joita ei tavallisella henkilöautolla olisi voinut kulkea. Potilaiden määrästä ei ollut etukäteen tietoa ja ilmeisesti pääpaino tällä kertaa hammashoidossa. Ainakin kaikki olivat halukkaita tarkistuttamaan hampaansa ja olin varautunut reiluun kymmeneen potilaasen, mutta kaikkiaan heitä oli yli 30! Useammalle tehtiin poistoja kuin instrumentit antoi myöten, sillä parilta potilaalta poistimme hampaita pelkillä sormilla (olivat jo niin irtoamaisillaan!). Kirkot ovat täällä kuten Suomessakin usein kauniilla paikalla. Niin oli tämä Mongain kirkkokin ja pihasta avautui upea näkymä alas tasangolle ja jos oikein olisi kaulaansa kurotellut olisi Kilimanjaron huippukin näkynyt. Sehän pilkistelee joka aamu töihin mennessä puiden lomasta, milloin ei ole pilviverhon peitossa. Työrupeaman päätyttyä saimme lounaaksi riisiä ja kanaa ja ruokajuomana jo perinteiset näillä keikoilla Coca Cola, Fanta tai Sprite. Tullessa poikkesimme Marangun ”keskustassa” olevaan kahvilaan, missä myytiin myös matkamuistoja.

10.3.2010

Keskiviikko 10.3. olikin oikeastaan viimeinen työpäiväni hammashoitolassa, sillä tortaina ja perjantaina menemme taas ”maakuntakierrolselle”. Potilaita oli ihan runsaahkosti ja Sandra ja Theresakin pääsivät työskentelemään. Täällähän ei ole erikseen hammasteknikkoa, vaan kollega Costa tekee itse proteesit alusta loppuun. Työpäivän jälkeen olimme päättäneet käydä tutustumassa Chagga-museoon, joka oli asunnoltamme n. kolmen kiloterin päässä. Oppaaksemme tuli hyvin englantia puhuva mies. Näillä Kilimanjaron rinteillä ja lähialueilla asuvaa heimoa sanotaan chagoiksi. Heidän asumuksensa oli rakennettu riuuista ja heinistä. Majoissa asui niin ihmiset kuin eläimetkin maasiden pelossa. Sillä maasait mielestään omistivat kaikki maailman lehmät ja jos muilla oli lehmiä, niin ne oli varastettu heiltä! Eläimet olivat oikealla, äiti tyttöjen kanssa perällä vasemmalla ja perheen pää lähinnä ovea. Oviaukko oli matala syystä jos maasait tulivat ryöstöretkelle he sisään astuessaan joutuivat pitkinä ihmisinä kumartumaan ja kun pää pilkisti ovesta, iski chagga-isä maasain hengiltä.Tulisija oli majan keskellä eikä siellä kuulema ollut pahasti savua, sillä se nousi ylös ja haihtui katon läpi. Ikkunoita eikä minkäänlaista räppänääkään ei ollut. Sisällä pidetty tuli ja savu tekivät sen, että tuollainen olkimaja saattoi kestää jopa 100 vuotta. Majan ypärille tehtiin jonkinlaiset ojat, että vesi ei tullut majaan. Välittömästi majan seinän viereen istutettiin ananaksia (mikä swahiliksi on nanasi eli melkein kuin ananasi), joiden terävät lehdet estivät käärmeitä tulemasta esim hiirien perässä majaan. Ne estivät myös kanoja kuoputtelemasta auki majan alareunaa. Ruoanlaitto astioina oli keraamisia kulhoja ja säilytykseen käytettiin isoja puusta koverrettuja astoita kuin myös kalabasseja nesteiden säilytykseen. Suurta kalabassia käytettiin jopa kirnuna. Kerma sisään ja tarpeeksi kaun kun hölskytteli, niin voiksihan se kerma muuttui. Chaggat olivat ilmeisesti enempi puolustautuvia sotureita, koska heillä ei esim ollut heittokeihästä kuten maasailla. Ghaggat hallitsivat jo aikoja sitten banaanioluen tekotaidon. Ilmeiesti se on vähän kuten tarina siitä syrjäkylän suomalaisukosta, joka moitti eukkoaan: ”Ostaa nyt säkki jauhoja, vaikka talossa ei ole viinantilkkaa!”. Tuon museon vieressä on hieno, viitisen vuotta vanha hotelli. Poikkesimme sinne syömään ja vaikutti, ettei siellä juuri muita vieraita ollutkaan. Sinne oli Marangun keskustasta matkaa viitisen kilometriä, eikä sinne todella kukaan vahingossa eksy. Yläkerrosten huoneista oli varmaan upeat näkalat kohti Kilimanjaroa. Nimeltään se olikin Kilimanjaro Mountain Resort.

Theresa ja Sandra eivät jaksaneet jäädä odottamaan meitä, vaan lähtivät daladalalla ”kotiin”, kun tunsivat itsensä väsyneiksi. Kamerani ottamat kuvat ovat liian isoja nettiin siirrettäväksi, joten pienentelin yhdessä valitsemamme kuvat nopeammin lähetettäviksi (kiitos taas Pylvään Pekalle pikkuläppärin lainasta). Osan kuvista olin siirtänyt koneelle jo Maasaikylässä ja Mirja kysyi, oliko tullut sähköpostia?! Eihän siellä keskellä ei mitään nettiyhteyksiä ollut, ehkä kännykän kautta. Jo torstaina Mirjaa lentokentältä hakiessa oli alkanut tuntua kurkussa kutinaa ja flunssaksihan se kääntyi, siten että sunnuntai-iltana oli kunnon röhinää rinnassa ja kuumettakin vähän. Pidinkin maanantain sairaspäivänä. Tytöille varaamani safarimatka meni jostain syystä kiville. Olivat ottaneet heidän tilalleen joitain muita ja nyt tytöt yrittävät saada muuta kautta matkan järjestymään. Olisivat päässeet maanantaina joidenkin suomalaisten mukana, mutta se tuli liian äkkiä. Marnagusta eteenpäin olevassa kylässä , Mwikassa oli sunnuntaina jonkin uuden gasthausin avajaiset, johon osallistui delegaatio Suomesta, mm joku Anna-lehden toimittaja.

Perjantaina saimme viimein varmistettua yön yli retkemme maasaikylään. Lauantai aamuna olimme matkatoimistossa jo puoli kymmeneltä. Maksoimme matkamme ja lähdimme maastoautolla ensin Arushan suuntaan ja sitten pohjoiseen kohti maasaiden maita. Maasait ovat ainoa tansanian heimoista, joka on vielä säilyttänyt vanhat heimoperinteet. Mm miehellä voi olle useampia vaimoja riippuen siitä, minkä verran hänellä on lehmiä. Nimittäin yski vaimo maksaa noin 40 lehmää. Vitsailimmekin Sandralle ja Theresalle, että etsimme heille kylästä miehet, mikäli pääsemme hinnasta sopimukseen. Matkaa kylään kertyi 85 kilometriä ja loppumatka oli taas vain maastoauto kelpoista. Lintuja näkyi matkalla runsaasti, mutta ei mitään isompia villejä eläimiä. Perillä meidät otettiin vastaan tanssien ja laulaen. Olimme siis varanneet n. vuorokauden mittaisen retken ja hiukan arvelutti, että kuinkahan täällä aika kuluu niin kauan. Ei kuitenkaan ollut mitään ongelmaa. Vain meitä varten oli kylässä parhaillaan parisenkymmentä henkeä. Kiersimme ensin pienen museon, nautimme teet vähän yli 80-vuotiaan ”bibin” majassa. Majoituimme perinteisiin maasailaisiin majoihin, jotka oli tehty puuriukuja tukirunkona käyttäen saven, veden ja lehmänlannan sekoituksesta. Mitään epämääräistä hajua ei majoissa ollut, vaan ne olivat yllättävän raikkaan olosia. Katot oli tehty heinistä puutukien varaan ja seinien ja katon välissä oli rako, josta ilmavirta pääsi sisään ja jos sisällä pidettiin avotulta, kuten isoäidin majassa, niin savu pääsi uos. Sänkyinä oli riuuista tehdyt lavitsat, joiden päällä oli lehmännhkoja. Meille kuitenkin annettiin retkipatjat, ohuet filtit lakanoiksi ja makuupussit. Lisäksi sängyn yläpuolelle ripustettiin moskiittoverkot. Maasait esittivät meille perinteisiä tanssejaan ja laulujaan jo päivällä ja illalla kun kylään tuli pari uutta vierasta uusintaesityksen. Sen verran oli ”nyky mukavuuksia”, että oli sisävessat ja suihkut, joista tulla lirisi vettä.

Iltaruoaksi meille grillattiin lihavartaita, joissa oli myös sipulia, porkkanaa ja vihreää paprikaa. Jälkiruoaksi ”perinteisiä” maasailaisia flambeerattuja banaaneja, mitkä myös olivat myös erittäin hyviä! Illan päätteeksi istuimme maasaimiesten kanssa nuotion ympärillä, miljoonien kirkkaasti loistavien tähtien alla rupatellen ja tarinoita kertoen. Täällä ei nimittäin ollut valosaastetta. Minun vieressäni mm istui 25-vuotias mies, jolla oli jo 70 lehmää ja n. 300 vuohta. Hänen isällään oli 4 vaimoa ja 30 lasta!Maasait asuvat osin Tansanian osin Kenian puolella ja voivat kulkea rajan yli vapaasti ilman passia ja viisumia. Maasaden keskuudessa kaikki pojat ympärileikataan ja oppaamme (joka oli chagga-heimoon kuuluva) myöskin tytöt ympärileikataan, vaikka se nykyään on jo laitonta!Kuun nousemista emme enää jaksaneet odottaa, vaan painuimme yöpuulle kukin majaansa, joita kaikkiaan kylässä oli kymmenkunta. Aamupalan jälkeen lähdimme paluumatkalle Moshiin.

Maanantaina oli hoitolassa jostain syystä hiljaisempaa ja kaikki 5 hammasläkäriä ja Anita- hoitaja tyhjensivät laatikoista ja kaapeista vanhoja materiaaleja, jopa viime vuosituhannelta! Theresa ja Sandra toivat niin paljon mukanaan materiaaleja, instrumentteja ym ja kaikki etsivät niille innolla sijoituspaikkaa. Tavaroita oli tosiaan niin paljon jo rahallisen arvonsa voksi, että he joutuivat maksamaan niistä noin 70 euron tullin omasta pussistaan. Tavarat he olivat ”kerjänneet” lahjoituksina eri firmoista.

Aamupäivällä saa kanttiinista ostaa ”donitseja” eli reikämunkkeja, jotka ovat todella hyviä tuoreina.Donitsien hinnat vaan nousivat tämän viikon alussa 100 %! Viime viikolla ne maksoivat 100 Tsh ja tällä viikolla jo 200 Tsh eli nyt yhden hinta on jo 11 centtiä! Kuppi teetä maksaa 150 Tsh ja 1/3 litrana pullo kokista 400 Tsh eli 23 senttiä. Liha maksaa 3400 Tsh eli vähän alle 2 euroa kilo, mutta siinä on mukana niin rasvat kuin luutkin. Liha mitä täällä saa syödäkseen on aina kovin sitkeää ja kun ruokailuvälineenä on vain lusikka ei lihapalaa saa hienonnettua. Aikansa suussa mutusteltuasi joko vaivihkaa lasket sen takaisin lautasen reunalle tai vesissä silmin nielaiset sellaisenaan! Lihaa on tullut vähemmän syötyä. Sairaalan ruokalassa ei ole mitään salaattia, joskus muutama kurkun viipale tai mangon pala. Paikalliset juovat enimmäkseen hanasta tulevaa vettä, mutta me ”tsungut” limsaa tai pullotttua vettä. Vesi tänne tulee Kilimanjarolta putkia pitkin ja se johdetaan jopa kymmenien kilometrien päähän. Esim Moshiin mennessä ihmisiä tulee kävellen, pyörällä tai kottikärryissä keltaisia ehkä noin 15 litran vetoisia muvikaneistereita raahaten. Kysyin joltakin että onko siellä kaivo, niin hän vastasi ettei, vaan vesihana. Ja siksi siellä oli pitkä jono ihmisiä, kun hanasta tuliee vettä niin hitaasti. Luulen ettei ole mitään pumppuasemia, vaan vesi tulee omalla painollaan.

Tiistai oli Homecare-päivä ja olin taas kertaalleen kirkon tiloissa vastaanottoa pitämässä. Kuskinamme oli Dani, joka on ollut avustajana mm hammashoitolassa. Hän onkin käynyt silloin tälöin poistamassa ikmeisesti joiltakin tutuiltaan hampaita tehden homman puudutuksineen kaikkineen! Minä olin luovuttanut yhden poiston suhteen, kun alaviisaudenhammas oli reikiintynyt ja hankalahkosti takimmaisen poskihampaan alla osittain. Myöskään ei ollut kuin yläpihtejä. Dani kysyi oliko sellaista poistossa käytetävää vipua, kerroin että on käytetynä. No hän otti vivut, pesi ne räystään alla ja meni keittiöön niitää ”steriiliksi” keittämään. Ja kyllähän Dani loppujen lopuksi väänsi hampaan pois, etten missään nimessä potilailleni tekisi sellaista ”väkivaltaa”. Varmasti oli tytön poski seuraavana päivänä todella paksuna. Myös lähestyvä sadekausi antoi tuta itsestään Satoi niin kovasti ehkä puolentoista tunnin ajan, että tiet suorastaan virtasivat ja meille tuotti vaikeuksia päästä kylästä pois mutaisia teitä pitkin.

Keskiviikkona lähdimmekin tytöt tohtori Mamuya ja minä läheiselle ala-asteen koululle tekemään tarkastuksia ja samalla muutamia poistojakin. Tarkastimme yhteen mennessä noin 500 lasta! Hoitolassakin oli ”penkin tydeltä” vielä potilaita odottamassa, kun palasimme. Costa ja Anitakaan eivät olleet käyneet syömässä. Auotoin Costaa jonon hoitamisessa ja lounaalle pääsimme vasta kolmen tienoilla. Ja johan maissi-papupata maistuikin. Pyysin eilen mama Stellan ”housegirliä” siivoamaan huoneeni ja kerroin, että vaimo tulee huomenna. Tyttö vain nauroi, mutta huonehan oli mitä parhaassa timmissä töistä palatessa.

Torstaina ”työpaikkanamme” oli Kotelan kylän kirkko, jonne oli tullut alueen vähäväkisiä mittauttamaan verenpainetta, saamaan lääkkeitä sekä tarkistuttamaan hampaitaan. Porukkaa lienee tullut vähän toistakymmentä, joilla kaikilla ei ollut hammasongelmia. Tytötkin tekivät tarkistuksia ja poistoja. Theresalla vaan oli huonoa tuuria, kun ensimmaistä poistoaan yrittäessään ei hammas ollut ”yhteistyöhaluinen”, vaan tarvitsi hahvempaa kättä. Toinen hänen poistopotilaansa oli iäkäs mies, jolla oli heiluvia hampaita etualueella alaleuassa. Miehellä oli sokeritauti eikä tietoa veriarvoista. Annoimme antibiootteja ennaltaehkäisevästi. Theresa puudutti ja vähän ajan kuluttua aloitti poistamaan. Mies oli aikalailla kipuherkkä ja vaikerteli jonkin verran. Kolmen alahampaan poiston jälkeen alkoi kovempi valitus ja hän alkoi voipuneella äänellä pyytää Jesu Cristoa paikalle muuttuen samalla kylmänhikiseksi. Teimme tyttöjen kanssa pikadiagnoosin ja arvelimme hänen verensokerinsa olevan niin alhaalla, että oli menossa shokkiin. Onneksi Theresalla oli sokeipuristeita mukanaan ja työnsimme niitä miehen suuhun asettaen hänet samalla pitkäkseen. Pikkuhiljaa hän siitä virkosi ja kaikki päättyi onnellisesti. Paluumatkalla poikkessimme vielä rintasyöpää sairastavan naisen luona. Oli todella ikävän näkinen tapaus. Ilmeisesti häneltä oli leikattu oikea rinta pois samalla poistettu paikalliset imusolmukkeet kainalosta. Koko poistetun rinnan alueella oli alla oleva rasvakudos näkyvissä ja lainalossa näkyi veisuonet sykkimässä paljaina. Hänen oikea kätensä oli puolta paksumpi kuin toinen.Nainen oli iältään vähän yli 40 ja hänellä oli kolme lasta. Jätimme hänelle lääkkeitä, kipuja hänellä ei ollut, mutta hengittäminenkin tuotti jo vaikeutta. Kyllähän nämä työpäivät ovat kovasti toisenlaisia täällä, eikä koskaan tiedä mitä on tulossa. Noille kyläkeikoille varautuminenkin on vähän vaikeaa juuri tuon takia. On selvittävä niillä välineillä, mitä on mukana ja alunalkuaan kun ne eivät ole kummoiset.

Mirjakin saatiin onnelisesti Tansaniaan ja oli mukanamme ”maakunnassa” perjantaina.

Menimme syömaan Indoitaliano-ravintolaan. Olin jo tytöille vähän kummastellut, kun edellisellä viikolla Moshissa käydessäni oli viereisessä pöydässä pari tyttöä Yhdydvalloista ja olivat tänne asti tulleet syömään hampurilaisia ja rankiksia! Tytöt tilasivat pitsat ja minä omasta mieletäni jotain maukkaampaa intialiselta listalta, sekä pidin suuni kiinni heidän tilauksistaan.tuli vaan mieleen ”rohkea Outi”, joka ei arastellut maistaa eksootisempiakin tarjoiluja. Ravintolan kaikki ulkona olevat pöydät oli miehitetty. Siksipä kysyimme yksin istuvalta rouvalta, josko voisimme tulla samaan pöytään. Ja sehän sopi hänelle. Koko ravintolassa ei ollut ruokaailemassa yhtään paikallista vaan kaikki olivat tsunguja eli vaaleanaamaisia. Rouva olikin saksalainen ja hänen miehensäkin tuli pian pöytään. Hän oli jo eläkkeellä oleva pappi, joka toimi sairaalapastorina suuressa moshilaisessa sairaalassa. Olivat olleet Tansaniassa useampaan otteeseen monia vuosia. Moshissa oli tadella lämmin, tytöt sanoivat suorastaan kuuma, arvion mukaan 35 astetta varjossa.

Sunnuntai ei ollutkaan lepopäivä, vaan lähdimme läheiseen Mwuikan kylään pitämään ”Perusterveydenhuolto päivää”. Menimme sairaalan autolla n 10 henkeä kylän kirkolle. Taas oli pituuden, painon ym mittauksia ja me Theresan ja Sandran kanssa tarkastimme hampaita sekä suoritimme useita hampaanpoistojakin. Ylihammaslääkäri Mamuya ei anna heidän poistaa hampaita hoitolassa. Minä sitävastoin annoin siihen heille mahdollisuuden, että jos tulee ongelmaa, niin sitten autan. Theresa tuli vähän huonovointiseksi ja keskittyi vain tarkastuksiin ym ja me Sandran kanssa ”kiskoimme” hampaita. Tyttöjen kolme kurssikaveria olivat menneet lomansa ajaksi töihin Tongalle! Vai pitäneekö sanoa Tongaan, kuitenkin Tyynessä valtameressä sijaitsevaan pieneen saarivaltioon. Saivat pojilta sähköpostiakin ja tuntuivat olevan siellä oloonsa tyytyväisiä.

Kuvia tulee napsittua aina sieltä sunn täältä ja mama Stellalla töissä olevan nuoren naisen tyttärestä, joka lienee iältään n yksi vuotta! Kävelee jo tomerasti, mutta puhe on vain aikuisten äänenpainojen toistelua, jossa sanoja ei ole ollenkaan. Eläimiinkin yritän kameran tahdätä. Ovat vaan useasti niin korkealla puussa tai sitten muutenvaan niin vikkeliä, että usein jää yritykseksi. Maanantaina siraalan yhdessä puussa oli kaksi kameleonttia, sekä koiras että naaaras. Niistä onnistuina saamaan kuvat, varsinkin siinä vaiheessa, kun Costa pudotti koiraan alas puusta. Hän yritti demonstroida meille, kuinka pian se pystyy muuttamaan värinsä asetettuna uudenväriseen lehvistöön tai taustaan. Tällä kertaa se jäi näkemättä, kun eräs toinen mies nosti koko rontin takaisin puuhun.

Tiistaina 23.2. olin mukana vierailemaassa Mawandan kylässä. Meidän piti lähteä 9-10 aikoihin, mutta lähtö venyi jostain syystä ja pääsimme matkaan vasta n klo 11. Perillä olimme puolilta päivin. Nyt meitä oli pienempi ”delegaatio” kuin edellisellä kerralla, saksalainen fysioterapeutti Karla ja miehensä ”Uli” Pohlmann, pari paikallista rouvaa, autokuski ja minä. Tämän piti olla kotikäynti, mutta asiakkaat olivat tulleet kylän kirkon tiloihin. Minulle oli 6 asiakasta, ja suunnilleen saman verran muillekin. Nyt tein postoja ”seurakuntasalissa”, yhdellä potilaista oli AIDS, mutta särkevät hampaat sain kunnialla poistettua. Käväisimme myös viereisellä koululla, missä oppilaat olivat ”kuorimassa” koulun pellosta maissintähkiä. He joutuivat tälläiseen työhön jos eivät olleet aamulla tuoneet kouluun polttopuita. Tässäkin sairaalan vieressä olevassa koulussa oppilaat tuovat kerran viikossa polttopuita koulun keittolaa varten. Meitä oli vastassa paikallisen seurakunnan väkeä pastori etunenässä. Hänen nimensä on Andersson Moshi. Meille tarjottiin aluksi maitoteetä, mikä tuntuu olevan täällä suosittua, kun sairaalan kanttiinikin tarjoilee sitä välipalaksi.Tuntui jotenkin säälittävältä, kun köyhyydestään huolimatta tarjosivat meille vielä lounaan, mikä olikin paras, minkä näillä käyneillämme olimme saaneet. Riisiä, jotain peruna-lihapataa, missä oli myös kastiketta, porkkanaraastetta kera vihreiden paprikoiden (swahiliksi hohoo), keitettyä paikallista pinaattia ja tuorita kurkkuviipaleita. Juomaksi oli vettä tai limsaa. Paluumatkakalla poikkesimme eään korkeaa verenpainetta potevan rouvan kotona ja jätimme hänelle lisää lääkkeitä.

Paluumatkalla kävimme vielä isohkon kylän, Mwikan markkinoilla. Enpä ole eläissäni nähnyt niin paljon banaaneja. Ihmiset alueelta toivat banaanejaan myytäviksi ilmeisesti joillekin tukkumyyjille, koska banaanit lastattiin kuorma-autoihin toimitettaviksi edelleen Dar es Salemiin. Muutakin myyntiä oli runsaasti. Eteenpäin lähti myös avokadoja ja mangoja kuorma-autolasteittain. Etsimme myös paikallista erikoisuutta banaaniolutta. Se on tehty eräästä banaanilaadusta ja hirssistä käyttämällä. Sitä ei ollut mitenkään suodatettu eikä kirkastettu, vaan mukana kelluivat kaikki ainekset, mistä se oli valmistettu. Alkoholipitoisuus oli ehkä 3-4 prosentin luokkaa, mutta hämärässä, ikuunattomassa baarissa olutta siemilevat naiset olivat jo aika iloisessa tunnelmassa. Olut totiin pöytään lähes litran vetoisessa muovimukissa. Neljästään maistelimme olutta, joskin Dani-kuski ja minä hoitelimme suurimman osan oluesta.

Vatsa vaan oli seuraavana aamuna eri mieltä tästä ”ulkomaan herkusta”, mutta lohdutin sitä että ”next time next life”. Tänään saapui kaksi hammaalääketieteen opiskelijaa Saksasta tänne ”töihin”. Heillä on nyt Saksassa loma opiskelusta ja siksi tulivat tutustumaan oikein kenttäolosuhteisiin. Kovin paljoa he eivät pysty tekemään, mutta tulevat mukaan Village ym projekeihin, missä voivat tehdä tarkastuksia ja vastaavaa.

Tulimme lauantaina 27.2 Moshiin nopeampien ja varmempien yhteyksin luo. Samalla osstimme tytöille paikalliset puhelinnumerot, että vanhemmat ja muutkin voivat soitella tänne eikä heidän tarvitse maksaa puhelun vastaanottamisesta. Käymme myös syömässä kunnolla koko viikon papuja jaa riisiä syötyämme. Eipä silti, liiankin kylläiseksi sairaalan annoksista on tullut, koska ne ovat todella isoja.

DAY CARE-projekti

Viikko taas ”pulkassa”, taitaa olla vähän ontuva vertaus näissä helteissä! Mutta kuitenkin tämä Tansaniassa työskentely on puolivälissä. Outi ja Ville pakkasivvat tavaransa ja lähtivät aamulla Marangusta. He minivät muutamiksi päiviksi Sansibarin saarelle, mikä on suurin ja tunnetuin Tansanialle kuuluvista Intian valtameressä olevista saarista. Muut ovat Bemba eli Tanga ja Mafia, liekö jotain yhteyksiä Italiaan?

Tämäkin päivä oli mielenkiintoinen. Olin mukanns Day-Care-projektissa. Meitä oli sairaalan maastoauto ahdettu täyteen, kun matkasimme ehkä 10 km Marangusta loppuvaiheessa niin huonoa tietä, ettei sitä olisi muunlaisella autolla päässyt ajamaankaan. Tapahtumapaikka oli kylän kirkko. Saatta olla, että minusta tulee vielä peräti hurskas mies ennenkuin karistan Tansanian tomut jaloistani (nyt kyllä vertaus osuu kohdakkeen, sillä tiet ovat NIIN pölyiset), sillä sairaalan joka aamuisen n. 25 minuutin hartaustilaisuuden lisäksi myös tämänpäiväinen työpäivä aloitettiin hartaushetkellä eli kaksi hartaustilaisuutta samana aamuna. Ei suinkaan minulla mitään näitä hetkiä vastaan ole, mutta kun en tyhmyyttäni ymmärrä sanomaa (kun on swahilia)!

Tämä projekti on tarkoitettu sellaisille kylän asukkaille, joilla ei kertakaikkiaan ole rahaa eikä mahdollisuuutta tulla sairaalaan. Nämä ihmiset tutkittiin, verenpaine mitattiin, lääkäri kuunteli keuhkot, tarkasti silmät ja korvat sekä heiltä tiedusteltiin muutenkin terveydentilastaan. Ennenkuin varsinaiseen työhön ryhdyttiin piti projektia vetänyt rouva pitkän puheenvuoron, jota minulle tulkkasi vieressä istunut nainen. Varsinkin hän piti AIDSin vastaisen ”saarnan”. Sillä täkäläisillä ihmisillä on käsitys, että kun saavat lääkettä AIDSiin, niin kaikki on OK ja he voivat taas olla ja elää kuten ennenkin! Yhden henkilön tehtävänä oli tehdä tuo testaus. Yksi tapaus löyti. 6-vuotis poika! Mikä tarkoittaa, että myös hänen isänsä ja äitinsä ovat taudinkantajia. Arviot HIV-positiivisista Tansaniassa vaihtelevat, mutta synkimmät arviot on 30%! Sitten kaikki, jotka todettiin sairaiksi, kenellä verenpainetta tai silmätulehdus yms, saivat kahden viikon lääkkeet ilmaiseksi. Sen jälkeen heidän pitäisi itse rahalla hankkia lääkkeitä. Epäilyttää kyllä ettei kovinkaan moni kahden viikon jälkeen jatka enää lääkitystään.

Minulla ei ollut tekemistä tämän projektin kanssa varsimaisesti, vaan minun piti jatkaa autolla alati huononevaa tietä tapaamaaan vähän alle 80-vuotiasta rouvaa, jolla oli neliraajavalvaus ja jäykistyneet koukkuun rinnan päälle.ja pakotusta hampaissaan. Talo oli perinteinen vanha, puurunkoinen ja ikäänkuin paksusti rapattu savella ja maala. Savi oli tosin paikoin rapissut pois, mutta eihän onneksi talven pakkanen päässyt sisään ryömimään. Talossa oli kaksi huonetta ja maalattia. Etummainen huone näytti tomivan jonkinlaisena varastotilana ja toisessa varsinaisesti asuttiin. Ruoka valmistettiin keskellä huonetta olevan avotulen päällä, kattiloita kannatteli kolme kivenmurrikkaa. Vanha rouva vaikutti kuitenkin henkisesti todella vireältä ja positiiviselta, suorastaan aurinkoiselta. Minulla oli välineet puuduttamista ja hampaiden poistoa varrten. Poistin kolme häntä eniten kiusannutta hammasta. Meitä oli talolle saattamassa ja tietä näyttämässä läheisellä koululla työskentelevä nainen. Hän kysyi projektin vetäjältä, josko minulle sopisi, että kävisimme hänen kotonaan katsomassa hänen 17-vuotiasta vammaista tytärtään. Hänellä oli hampaissaan ongelmaa. Poikkesimme siis heillekin, koska olin ottanut pari puudutusruiskua ja pihtiä mukaani. Poistettavat hampaat olivat kuitenkin sen verran huonossa kunnossa, etten niitä pelkillä pihdeillä saanut poisteuksi, Eikun ajoimme saman surkean tien takaisin sairaalalle, lisää instrumentteja mukaan ja palasimme tytön luo. Nyt hampaat suostuivat ”houkutteluuni” ja olin kirkolla poiketessamme ottanut mukaani tytölle antibioottikuurin sekä särkyläääkettä varmuuden vuoksi. Palattuamme kirkolle siellä alkoi muilla olla työt loppusuoralla. Eräs vanha mies tuli luoksene ja viittilöi minua mukaansa. Menimme yhden ryhmäämme kuuluvan miehen luo, joka selitti miehellä olevan vaivaa hampaissaan, josko voisin katsoa. Hänellä oli pari pahasti ientulehduksen löystyttämää alahammasta, jotka puudutin ja sain poistettua pelkillä sormilla. Olivat muuten ensimmäiset koskaan kirkossa poistamani hampaat! Siinä se päivä taas vierähti vikkeläsi ja takaisin Marangussa olimme neljän jälkeen.

Tämä tarinan kertominen on helpompaa kun on kertovinaan jolle kulle ja nyt jostain syystä tuli mieleeni Martikkalan Aila!

Kyläprojekti

Alkuviikko tavanomaista aherrusta ”hammasklinikalla”, mutta keskiviikko oli mukava poikkeus rutiinista, sillä lähdimme taas kyläprojektiin tällä kertaa Marangun lähellä Lyakrimun kylään. Tämä projekti on yhdistetty neuvola ja kouluterveydenhoitotempaus. Se on sairaalan puolelta pelkkää hyväntekeväisyyttä, mutta asianomaisille todella tärkeää. Täällä ei ole mitään vastaavaa neuvola-organisaatiota kuten Suomessa. Tämä tarkastus saattaa olla seuraava kontakti sitten syntymän terveydenhuoltohenkilökuntaan. Meitä oli liikkeellä 6 naispuoleista ja kolme miestä. Lääkäri (medical officer), ”ylihammaslääkäri” Mamuya ja minä.Koulu oli pienempi kuin edellisellä kerralla, mutta laastentarhan kanssa noin 150 ynnä opettajat ja muu henkilökunta. Lapsipoloista paistoi myös kotien köyhyys, repaleiset kouluvaatteet, risat tai vähintään 5 numeroa liian suuret kengät. Hampaiston kunto taas kokolailla hyvä, ainoastaan muutamia reikiä pysyvissä hampaissa. Mutta mutta, ilmeisesti ei kodeissa ollut ainuttakaan hammasharjaa, mikä tietenkin pieni puute, jos ei ruuastakaan ole oikein tietoa! Onneksi ei myöskään ole ollut varaa makeisiin eikä limppareihin. Lapsista sai helposti kavereita, otin kuvia sieltä sun täältä niin aina oli kymmeniä vilkuttamassa ja siirtymässä taas kameran eteen kun sen suuntasin toisaalle. Ja hihkuivat innoissaan, kun näkivät itsensa kameran näytöltä. Muutamia fluoroosihampaita, ruskeita ja osin epämuotoisia juomaveden liian fluorin takia, näkyi. Läääri ja hoitajat löysivät muutakin. Aika monilla oli suolistossaan loisia, jollakin märkivä korva ja jollakin tytöllä jonkinasteinen sydänvika. Nuo ongelmat vaativat tietenkin jatkotutkimuksia, joskaan ne tutkimukset eivät Marangun sairaalassakaan kovin paljon voi tarjota.

Kuten olen maininnut, on jopa päivisin sähkökatkoja. Eilis iltana katkesi sähköt noin kahdeksalta ja tulivat takaisi tänä iltana kuuden tinnoilla sammuakseen taas seitsemältä. Mutta onneksi on lamppuja ja läppärissäkin oli vielä virtaa, joten kyllä tämä tästä. Sadekin on alkanut, muutamana yönä on sadellut ja tänään myös iltapäivällä. Sadekausi on varsinaisesti huhtikuussa ja tähän aikaan vain tälläisia runsaahkoja kuuroja.

Outi ja Villekin palasivat vuorenvalloitukseltaan, väsyneinä, mutta tyytyväisinä. Oli ollut aika rankka kokemus kaikenkaikkiaan. Viimeiselle nousulle lähdetään puolilta öin, että ehditään auringonnousuun ylös ja sitten takaisin ripeästi jos voristotauti alkaa vaivata. Heillä ei muita ongelmia juuri ollut kuin hapen vähäisyys pani huohottamaan ja alas tullessa saivat rakkoja jalkoihinsa.

14.2.2010 ystävänpäivä

Aamulla kelloni oli soimassa 6.30, mutta heräsin jo sitä ennen. Menin n 100 metrin päässä olevaan Lutherilaiseen kirkkoon. Seremoniat alkoivat seitsemältä ja väkeä alkoi kerääntyä pölyistä tietä lähialueilta. Marangun alue on kristillisenemmistöistä, lutherilaisten lisäksi myös katolisia ja täällä muslimit vähemmistönä. Koko Tansanniassa tällä hetkellä kristittyjä ja muslimeja n 30 %. Kirkossa miehet istuivat vasemmalla ja naiset oikealla puolella kirkkoa. Kirkko tuli lähes täyteen arviolta 350 henkeä, naisia enemmän kuin miehiä. Mukana myös lapsia ja nuoria. Kirkkoon tultaessa heti oven pielessä oli telineitä, joissa oli kapeita kirjekuoria ja jokainen otti nimellään varustetun omansa. Valitettavasti en osannut swahilia, mutta kirkonmenoja oli mielenkiintoista seurata. Kirkokuoro esiintyi usampaan kertaan ja moniäänisesti. Seurakunta seisoi pidempään kuin meidän kirkossamme joskin kaikkinensa kirkonmenot kestivät melkein kaksi tuntia. Saarnakin kesti melkein puoli tuntia. Kun oli aika kerätä kolehti veisattiin pitkä virsi kuten meilläkin, mutta kerääjien sijasta miehet ja naiset lähtivät kulkemaan rivi kerrallaan keskikäytävällä kirkon etuosassa telineillä olevia tarjottimia kohti. Tarjottimia oli puolenkymmentä jaoteltuina asuinpaikan mukaan ja kirjekuoriin jokainen laittoi haluamansa summann rahaa, Rahat merkittiin ylös ja laskettiin vuoden lopussa yhteen? Viimeien virren aikana kolme pappia etunenässä lähtivät ulos, naiset etuovesta ja miehet sivuovesta koko ajan veisaten. Ulkona oli vielä jotain luentaa, vaikutti siltä kuin joitakin kirkon tukijoita olisi muistettu. Lopuksi keskellä pihaa oli useapi muovikassi, joissa oli mm hedelmiä, maissintähkiä ja jotain ilmeisesti jauhoja kilon verran. Nämä oli ihmisiltä, joilla ei ollut antaa kolehtiin rahaa. Joku seurakuntalainen tuli pitämään ”huutokauppaa” ja tavarat myötiin ja rahat menivät kolehtiin.

Tämän jälkeen lähdin ”kirkkokahveille”, sillä en ollut vielä syönyt aamiaista.. Myöhemmin tapasin saman oppaan, joka oli ollut kanssani Kilimanjaroa vaeltamassa ja hän puhui tuttavansa autokuskiksi ja lähdimme käymään lähellä Kenian rajaa olevalla Chalan kraaterijärvellä. Järvi olikin kaunis ja erikoinen. Siinä ei ollut tulo- eikä laskujokea. Vesi oli turkoosin kirkasta ja sen vesi tuli maanalaisia jokia pitkin Kilimanjarolta. Alue oli melkoisesti Marangua alempana ja varjossakin varmaan reilun 30 astetta.

Lauantaina 13.2.2010 lisättyjä juttuja

Torstai 11.2.2010

Viikonloppu taas lhestymässä ja tarkoituksena kiivetä Kilimanjarolle. Ei toki kuitenkaan ylös asti, vaan yhden päivän matka Normaalisti huipulle asti nousu tehdään viitenä päivänä siten että ehtii sopeutua korkeaan ilmanalaan vuoristotaudin välttämiseksi. Täälä töissä ollut Dr Outi ja poikakaverinsa Ville aikovat nousta ylös asti. Ihan halpaa huvia huipulla käynti ei ole. Heille se esim maksaa kaikkine tippeineen maksaa n 1000 €. Minun päivän retkeni maksaa n 130 €. Kilimanjaron luonnonpuisto veloittaa turisteilta 60 US dollaria vuorokaudelta. Heille tulee mukaan 2 opasta, kokki ja kolme kantajaa! Mina tosin en tarvitse kuin yhden oppaan. Nousuhan sujuisi yhdessä Outin ja Villen kanssa, paluumatkaa varten tarvisee olla opas. Yksin liikkuminen kansallispuiston alueella ei ole sallittua. Kilimajaron korkein kohta, Kibo huippu on 5895 m korkea ja viimeseen nousuun on lähtö keskiyöllä siten että huipulla ollaan aamulla n klo 6 eli auringon nousun aikoihin (mutta tuohan ei siis koske minua!). Omaan aikatauluuni ei sovi tuo koko nousu. Täällä alueella on useita nousuja järjestäviä matkatoimistoja Tämä mitä Outi ja Ville ja samalla minäkin käytämme yhden hotellin palveluja ja heillä siis myös matkatoimisto. Heidän täytyi mennä näyttämään kaikki matkalle tarvittavat tavarat, sillä jotain tärkeää puuttuessa saattaisi nousu keskeytyä. Mm kylmää vastaan täytyy varautua, sillä vaikka täällä Marangun kylässä lämpötila yölläkin on yli 20 astetta, saattaa viimeisen nousun aikana lämpötila olla -20 astetta.


Perjantai 12.2.2010

Meidät tultiin hakemaan kahdeksalta aamulla ja menimme hotellin / toimiston pihaan, missä Villen ja Outin tavarat pakattiin uusiin säkkeiin ja punnittiin, lisäksi kaikki ruokatavarat ja ruoanlaittovälineet jaettiin kolmen kantajan kanssa. Kullekin kantajalle knnettavaa 25 – 30 kg! Autoilla siirrrytiin kansallispuiston portille , missä ”paperisota” käytiin, maksettiin päivämaksut ym kirjauduttiin sisään puistoon ja mentiin portista sisään jota vartioi kaksi rynnäkkökiväärein aseistautunutta ! vartijaa. Hyväinpintainen polku lähti kiemurtelemaan sademetsän keskellä. Lintujen laulu kuului jokapuolelta ja myös pari eri erilaista apinalajjia näyttäytyi ylhäällä lehvistössä. Toinen oli ”sininaamainen” apina ja toinen musta-valonaamainen laji, jonka häntä oli tosi upea, valkoinen, iso ja pörröinen.Polulla oli ajoittain jopa ruuhkaa. Vuorelle kiipeäjiä oli menossa ja tulossa kantajineen ja muine austajineen. Lisäksi oli menossa kantajia, joilla päänsä päällä säkeissä oli reilun 20 kg kiviä! Nousua ensimmäiselle yöpymisasemalle Mandaraan on 850 metriä, joskaan heidän ei tarvinnut kiviä kantaa ihan alhaalta asti. Mandaraan rakennetaan uutta yöpymismökkiä ja he kantoivat rakennuskiviä.Mandarasta nousin oppaani kanssa vielä kilometrin verran katsomassa pientä vanhaa tulivuoren kraateria. Maisema oli muuttunut pikkuhiljaa siten että kraaterin luona oli jo ”kotoisan” oloista. Siellä kasvoi meidän kanervamme näköinen kasvi, mutta varreltaan 1-2 metriä. Myös lämpötila oli viilentynyt niin, että kun söimme retkilounaan kraaterin reunalla, täytyi päälle vetää jotain lämmintä. Paluumatka sujui lähes puolta nopeammin ja alhaalla pukkasi taas hikeä pintaan. Kaikkiaan nousua kraaterilla käynnin kanssa kertyi lähes 900 metriä ja matkaa parikymmentä kilometriä. Outin ja Villen hyvästelin polulla kraaterille toivotellen sitkeyttä ja hyviä säitä matkalla huipulle!

Tiistai 9.2.2010

Toinen viikko hyvällä menolla ja paikallisiin ”tapoihin” alkaa pikkuhiljaa tottua. Tänään olisi pitänyt laittaa risti seinään, kun ”ylihammaslääkäri” oli töissä lähes koko päivän. Tavallisesti pistäytyy aamusta ja häipyy sitten johonkin. No tämä panettelustaa, mutta tämä oli kollega Costan mielipide. Kuten olen tainnut jo mainita, potilaat tulevat vaan klinakan kuistin penkille istumaan ja odottamaan vuoroaan. Tänään olikin ihan vilkas päivä. Kuten sanottu ei se hoitaminen, vaan välineistö ja pieni haittatekijä nimittäin pitkin päivää sattuvat sähkökatkotkin. Hoidot ovat suurelta osin poistoja, joten niitä kyllä pystyy tekemään ilman valojakin. Hinnat ovat sopeutetut tietenkin paikalliseen tasoon. Esim poisto 1500 Ts, viisaudenhampaan posto 5000 Ts (eli 1€=1820 Ts). Töistä tultua lähdin kävelylle, hiekkaista ja pölyistä tietä, kuten lähes kaikki. Liki kaikki vastaantulevat tervehtivät. Pikkukoululaiset käyttävät kaiken englanninkielen taitonsa: illallakin saattavat sanoa ”good morning” ja jatkaa ”this is my pen” vaikka kynää ei näy mailla eikä halmeilla, taikka ”give me my dog”. Suorastaan herttaista eikä siinä voi kuin hymyillen yrittää jututtaa. Siihen se keskustelu kuitenkin kuivui, kun enempää yhteisiä sanoja kummaltakaan löytynyt!

Moshissa 7.2.2010

Tänään sunnuntaina lähdin jo aamulla Marangusta dala-dalalla eli sellaisella pienellä transitin kokoisella "bussilla" Moshiin, mikä on lähin kaupunki. Täällä on nopeat nettiyhteydet ja tämä "päivittelykin" onnistuu helpommin. Tänään kyydissä oli parhaillaan 29 henkilöä! Kiitos Pekalle ja Anitalle pikkuläppärin lainasta tämän kanssa ei tarvitse roikkua niin pitkään netissä, kun voi tehdä tekstit etukäteen ja pienennellä kuvat. Kävin täällä Moshissa paikallisen työkaverin privaatti vastaanotolla sekä hänen kotonaan. Vierailimme hänen lähellä asuvin vanhempiensakin luona. Todella ystävällinen vastaaanotto ja Costan vaimo oli valmistanut paikallista ruokaa, banaanikeittoa. Hänen valmistamansa oli herkullista, samaa ei voi sanoa sairaalan keitosta. Siihen tulee "ruokabanaaneja" (ei makeita), porkkanaa ja täällä myös perunaa ja tällä kertaa vuohenlihaa. Olena saanut samaa keittoa naudanlkihalla ja kanan lihalla. Sain hänen luotaan liftin keskustaan ja nyt täällä kirjoittelen. Illan vilakassa palailen taas dala-dalalla Maranguun. Suomalainen lääkäri on tällä hetkellä safarilla poikakaverinsa, joten olin vähän aikaa yksin talossa. Eilis iltana saapui pari amerikkalaista. En ole tavannut, mutta aamulla kuuden tienoilla heräsin heidän kolisteluunsa.

Marangussa

Keskiviikko 3.2.2010

Aamulla ennen kuutta yriyksenä mennä läheellä olevan luterilaisen kirkoan luota kuvaamaan auringonnousua, mutta oli pakana pahasti iiison pilvenlonkareen takana. Aamupalan jälkeen parin kilometrin kävely sairaalalle ja nyt netti toimi sen verran, että vähän kirjoituksia meni läpi, mutta kuviin se jo tukehtui. Sairaalasta sen verran, että ainoastaan ylilääkäri rouva on korkeakoulun käynyt lääkäri. Muitakin kyllä kutsutaan doctoreiksi, mutta he ovat ns medical offisers ja käyneet kolmen vuoden koulutuksen. Ihmiset kaikenkaikkiaan ystävällisiä ja tiellä vastaan tullessa tervehtivät iloisesti – jambo! Jossa j lausutaan d:n ja z:n väliltä, ja siihen vastataan jambo.


Torstai 4.2.2010

tänään olikin vähän erilainen työpäivä. Edellisenä päivänä olin kuullut sellaisesta ”village projectista” eli kyläprojektista ja ilmoitin innokkuuteni. Sovittiin lähtö kello kadeksan, mutta arvelin sen taapahtuvan lähempänä yhtätoista. Mutta taas aamuisen jumalanpalveluksen jälkeen mukaan lähtevä sairaanhoitaja jo odotteli. Haettiin instrumentit js muut tykötarpeet hamashoitolasta ja lähdettiin toisen mukaan tulevan hoitajan kanssa kylän keskustaan reilun kilometrin päähän. Kävi ilmi, että lähdemme dala-dalalla eli tarnsitpakettiauton kokoisella ”bussilla” ensin Moshiin n. 40 kilometrin päässä olevaan kaupunkiin ja sieltä eselleen johonkin. Kylä sijaitsi vuoristossa, jonne tie kiemurteli välillä serpentiininä. Perillä oli isohko koulu, jonne laitettiin vastaanottopisteet. Kyseessä oli ikäänkuin neuvola-kouluterveydenhoita-vastaanotto. Kaikkiaan meitä oli työskentelemässä 9 henkilöä. Ulostenäytteiden tutkimista, paino, pituus, hemoglobiini ja ilmeisesti näköseulonta. Seuraavassa paikassa kuunneltiin keuhkot, katsottiin korvat ja tunnusteltiin lapset muutenkin esim. Oliko suurentuneita imusolmukkeita ja itse tarkastin titenkin suun. Yllättävän hyvässä kunnossa lapsilla (niiden puhtauteen nähden) oli hampaat. Olisiko kymmenkunnalla lapsista ollut pysyvissä hampaissa reikiä. Varmaaan alueen syrjäisyys ja köyhyys vaikutti asiaan. Tulipahan tehtyä ennätys kun saman paivän aikana tuli katsottua n. 300 suuta 3-vuotiaista lastentarhalaisista 13-vuotisiin koululaisiin. Lopuksi tutkittiin myöstalossa töissä olevat (mikä tietenkin oli järkevä teko etäisyydet jaa kulkuyhteydet huomioiden). Sairaalan auto kyyditsi takaisin Marangun sairaalalle ettei tarvinnut enää dala-dalaan survoutua! Amulla mennessä laskin, että meitä oli kyydissä parhaillaan 25 henkeä! Eihän tuo maksukaan kyllä kovin suuri ollut, 40 km matkasta veloitus oli 1000 shillinkiä kun 1 €= 1820 shillinkiä. Kotona olin puolen seitesemän tienoilla.


Lauantai 6.2.2010

Launataina oli sairaalan entisen johtajalääkärin ja kaikkien rakastaman Joachim Teshan siunaustilaisuus sairaalan kirkossa. Sinne saapui lähes koko sairaalan henkilökunta ja tietysti omaisia mm sureva leski. Dr Tesha oli kuollessaan n 75-vuotias. Mama Stellan talolta, missä asun on sairaalalle matkaa n 2 km. Kävelin ”kotiin”, vaihdoin vaatteet, vettä mukaan ja lähdin helteessä kävelemään ns Marangu Gatelle, mistä yksi Kilimajaroin kiipeämisreitti alkaa. Marangun kylä on n 1600 meetriä merenpinnasta ja Marangu Gate 1870. Vettä oli riittävästi mukana ja tienvarret täynnä ”kauppoja”, mistä sai lisäjuotavaa. Matkalla oli monta opas-tarjokasta. Vasta ylhäällä portilla ”soorruin” ja mukaani liittyi heikosti englantia osaava ”opas”. Suositus kirjojen mukaan näille oppaille olisi n 5000 Ts. Kävimme reilun kilometrin päässä olevillä putouksilla ja palattuamme oppaan pyyntö oli 25$! Mikä täkäläisittäin on puolen kuukauden palkka, maksoin 5000 Ts, mikä sekin oli yläkanttiin tunnin hommasta. Tuohonkin summaan opas tuntui kuitenkin olevan kovin tyytyväinen. Asian opetus oli, ettei mihinkään pitäisi ryhtyä sopimatta etukäteen. Ystvällisiä ”jambon” huutajia riitti helpolle paluumatkallekin. Sairaalan viereisellä kentällä oli taas jalkapallo-ottelu ja ”ruohonleikkaajat”, lehmät oli siirretty pois pelin ajaksi.En tiedä, mitä liukumiinoille oli tehty!

Sunnuntai 31.1.2010

Aamulla aikainen herätys, kun koneen lähtöaika oli 6.30. Amsterdamissa koneen vaihto ja aikaa noin kolme tuntia. Kenttä on tosi selkeä, mutta siirtymiseen menee kyllä aikaa ja turvatarkastuksessa tietysti pitkät jonot. Suora lento Kilimanjarolle kesti 8.5 tuntia. Hiukkasen outo tunne rinnassani, että ollaanko minua vastassa kentällä ja on paikkaa mihin päänsä yöksi kallistaisi. Tansaniaan mennessä tarvitaan viisumi, mutta minulla oleva työlupa riitti viisumiksi. Vastassa oli kolmen miehen deaMaranguun n. 80 km, mutta onnekksi tie asfalttia. Matkaa hidasti tosi jyrkät ajohidasteet, joita oli vähän väliä. Yöpaikkakin löytyi mama Stellan luota. Hänellä on oman talonsa kanssa samassa piihapiirissä pari vuokrataloa. Mama otti vielä vähän ennen puolta ytä ystävällisesti vastaan. Vaikka päivä oli ollut pitkä ei uni meinannut tulla silmään kuumuudesta ja oudoista äänistä johtuen.

Mannantai 1.2.2010

Aamulla selvisi, että samassa talossa asui pari saksalaista sekä nori suomalainen lääkäri. Saksalaiset olivat jonkin Rotariklubin tai saksalaisten rotarien ”asialla” arvioimassa sairaalan laite ym tarvetta. Oululainen vähää vaille valmis lastenlääkäri oli ollut jo paikalla kolmisen viikkoa, joten sain hänestä asiantuntevan oppaan. Sairaalan työpäivä alkaa omassa kirkossa pidettäväällä aamuhartaudella, johon emme ehtineet, mutta aamupalaverissa olimme jo paikalla. Sairaala koostuu lukuisista erillisistä rakennuksista ja ”hammasklinikalla” on oma rakennus. ”Ylihammaslääkäri” Mamuya kierrätti ja perehdytti minut koko sairaalaan. Hammasklinikka on vähän juhlava nimitys paikasta, mutta siellä oli kaksi hoitotuolia ja Siemensin hoitoyksikköä ehkä vuoosimallia 1970. Toisessa yksikössä ei toimineet porat ollenkaan, mutta pystyihän siinä poistoja tekemään.

Potilailla ei ollut mitään annettuja aikoja, vaan he tulivat hoitolan kuistille istumaan ja odottamaan vuoroaan. Sairaalassa on meidän kahden suomalaisen lisäksi saksalainen pariskunta, sek saksalainen ”sairaanhoitajatyttö” (koska on rutkasti meikäläistä nuorempi).Saksalainen rouva on fysioterapeutti ja mies jo elkkeellä oleva nukutuslääkäri (eli näitä meikä ikiä). Leikkauksia ei juurikaan sairaalassa tehdä, lähes ainoita ovat keisarinleikkaukset ja ehkä jotain pinemppiä juttuja. Saksalaiset olivat sitä mieltä, ettei meidän tehtävämme olisi varsinaisesti työn tekemninen vaan paikallisten opettaminen. Tämähän on tietysti totta, mutta en malttanut pysyä poissa ”puikoista”, vaan teimme Costan kanssa yhdessä.

Sairaalan kanttiinissa on henkilökunnalle ilmainen lounas, ainoastaan ruokajuoma Cokis, Fanta ym maksoi 400 shillinkiä eli reilun 20 sentttiä (1€ = 1820 shillinkiä) joten tuntee itsensä lähes miljonääriksi. Työpäivän päätteeksi lähdimme kyälle, missä oli markkinat. Myynnissä oli runsaasti banaaneja mm tosi hyvi pieni, etusormen mittaisia, kuin myös mangoja, ananaksia. Hinnaat meikäläisittäin halpoja, mutta vaikea vertailla, koska kauppaa käytiin kappaleissa.

Tiistai 2.2.2010

Tänä aamuna ehdimme aamuhartaukseenkin, mikä kesti n. 20 minuuttia.Nämä aamuhartaudet kuuluvat jokapäiväiseen rutiiniin, koska sairaala on luterilaisen kirkon ylläpitämä ja sen olivat perustaneet satakuntaq vuotta sitten alueelle tulleet lähetyssaarnajat. Tänään lähdimme tutustumaan (saksalaispariskunta ja me suomalaiset n. 40 kilometrin päässä sijaitsevaan Moshin yliopitolliseen sairaalaan. Kukin meni tutustumaan oma koulutuksensa mukaiseen klinikkaan.Täällä klinikkaa johti intialaista syntyperää oleva suukirurgi, joka teki todella vaativia syöpäleikkauksia esim alaleuan osapoistoja sekä niiden korjauksia. Kaupungilla pistydyimme italo-intialaisessa ravintolassa myöhäisellä lounaalla. Iso ja herkullinen annos juomineen maksoi 6.5 euroa.
Paluumatkallakin saimme ihailla Kilimanjaroa, joka iltapäivisin peittyy pilviverhoon.

Kotona 24.1.2010

Mahtavat maisemat ja pakkaset "hellivät" vielä kotona viikkoa ennen Tansaniaan lähtöä. Kuvissa kotimme lähellä oleva vanha kellotapuli ja kirkkomaa.