26.3.2010

Swasimaa

Swasimaa on kooltaan alle 20000 nelikilometriä ja asukkaita vähän yli miljoona. Maata hallitsee kuningas, jolla lienee tällä hetkellä 13 vaimoa. Lasten lukumärästä ei ole ihan tarkkaa tietoa. Pääkaupunki Mbabane, missä teimme töitä sekä asustimme on kooltaan noin Kuopion luokkaa eli 80000. Joidenkin lähteiden mukaan AIDS tilanne maassa on Afrikan pahimpia, n 25 %, ja siksi väkiluku lienee tällä hetkellä jo alle miljoona. Rahayksikkö on emalangeni, joka on samanarvoinen kuin naapurimaan Etelä-Afrikan rand. 10 emlangenia on noin 1 euro. Randit käyvät Swasimaassa, mutta emalangenit eivät Etelä-Afrikassa. Kuningas omistaa ison osan maista ilmeisesti jodenkin säätiöiden kautta. Täällä viljellään sokeriruokoa, maissia, hedelmiä, anansata ym. Myös karjaa näkyy pelloilla runsaasti. Nyt kun mennään kohti syksyä ja talvea (täkäläisittäin) on sää ihan siedetttävää, mutta joulun aikoihin, kesällä, länpötila voi varjossa nousta 45 asteeseen. Kun olemme eteläisellä pallonpuoliskolla niin katsellemme taivastakin eri suunasta. Keskipäivällä aurinko paistaa pohjoisesta ja kuukin käyttäytyy eri tavoin. Kun kuun kokonainnen puolisko on vasemmalla, niin silloin se täällä on suurenemeassa (meillä pienenemässä, vasen vie ja oikea antaa).

Perjantaina meidän piti alunperin purkaa ja pakata klinikka, mutta kun saimmekin sen tehtyä jo torstai-iltana jäi meille perjantai ”vapaaksi”. Menimme kuitenkin koululle jo ennen yhdeksää ja koko koulun väki oli kokkoontunut pihalle meitä odottamaan. He lauloivat meille yhdessä jotain hammasvalistuslaulua, ”harjaamme hampaamme aamuin illoin emmekä karkeista välitä” oli ainakin ajatus laulussa. Sen jälkeen oppilaat meinivät hakemaan tuolit itselleen ja meille oli jo istuimet katoksen alla. Ohjelma kesti reilun kaksi tuntia, kuorolaulua, tanssia monenlaista ja useampaan otteeseen. Lopuksi oli puheita, terveysministeriön edustaja, kolun vanhempainneuvoston edustaja, rehtori ja meidän pomomme Dorothy Steiner. Me kaikki vierailevat saimme vielä perinteisen swasilaisen ison liinan, jota käyttävät sekä miehet että naiset viitan tai hameen tapaan. Ei niitä nykyään katukuvassa kylläkään näe. Juhlan jälkeen ajelimme seuraavan kauppungin Manzinin suuntaan ja poikkesimme mm kynttilätehtaassa ja muutamissa matkamuistomyymälöissä. Lounaalle menimme paikkaan, jossa portissa oli komeasti Consulate of Finland. Talossa asusti suomalainen nainen, joka piti ravintolaa ja korumyymälää toimien samalla Suomen kunniakonsulina. Ruoka oli hyvää ja porukka ostikin kuka koruja kuka muita muistoja.

Illalla meille järjestettiin gaalaillalliset Royal Spa ravintolassa, missä oli maan toinen kasino. Hienon oloinen paikka, johon olisi pitänyt olla mielellään tumma puku, vaan kun ei ollut. Tilaisuus alkoi paikallisen sekakuoron esityksellä. Todella hieno kuoro esitti paikallisia lauluja. Puheita tietenkin, terveysministeri ei nyt ollut paikalla, mutta hänen puheensa luki joku ministeriön virkamies. Myös kollega ja Mbabanen Rotaryklubin presidentti piti puheen ym. Meitä isännöi paikallinen Rotaryklubi ja he olivat ilmeisesti kutsuneet paikalle myös muuta väkeä, sillä ruokailijoita oli sen verran runsaasti. Ja huomenna alkaakin sitten LOMA!

23.-25.3.2010

Tiistaista torstaihin mentiin aamusta töihin ja illalla hotellille. Joku ilta söimme illallista meidän hotellissamme, Mountain Inn'ssä ja joku ilta hotellissa, missä muut porukastamme majaili. Torstaina 25.3 saimme ”koko koulun” hoidettua. Itseasiassa kaikki eivät tulleet hoitoon, sillä koulussa, Mqolo Central Primary Schoolissa, oli yli 500 oppilasta, mutta hoitoon tuli vain vähän yli 400. Näille tehtiin yli 1900 toimenpidettä, tarkastukset, puudutukset, paikkaukset ja poistot mukaan lukien. Ihan oli porukalla mukava tunnelma, kun saimme niin paljon tehtyä. Joillekin jäi tietenkin muutakin hoidettavaa, mutta ei voitu koko suuta puuduttaa ja yhdelle antaa niin palon aikaa, kun toisia oli jonossa. Näinkin joutuivat jotkut odottamaan puudutettuina yli kaksi tuntia ja alkoi jo puudutus häipyäkin niin että jouduimme sitä lisäämään. Iltapäivällä johonkin aikaan meille tuotiin ”lounaspussit” ja pidimme vuoronperään taukoa. Yhtä tyttöä emme hoitaneet AIDSin takia, sillä hänen ikenensä ja koko suu oli kovin tulehtunut sieni-infektion takia. Veriroiskeiden takia sekä myös kun emme voineet steriloida ns käsikappaleita, joihin porat kiinnitetään, vaan ne ainoastaan pyyhittiin antiseptisilla aineilla, oli riski saada itse tartunta tai tartuttaa toiset sen verran suuri ettemme häntä hoitäneet. Muutoin lapset olivat iloisia ja yhteistyhaluisia. Koulunpihalla leikki illalla lapsia, joista jollekin monet meistä menettivät sydämensä, varsinkin oli yksi 5-vuotias mantelisilmäinen tyttö, joka oli kaikkien lemmikki.

Alkuperäinen ajatus oli purkaa klinkka vasta perjantaina, mutta kun saimme varsinaisen työn päätökseen hyissä ajoin torstaina, niin purimme ja pakkasimme sekä siirnimme tavarat autioihin, joilla ne kuljetetaan edelleen Etelä-Afrikkaan. Siellä ol ilmeisesti seuraava projekti lähellä Dundeen kaupunkia ensi syyskuussa. Ilmeisesti ketkään meistä suomalaisista eivät osallistu syksyn tempaukseen

Toiseen hotelliin meitä siirtyi kaksi parikuntaa Suomesta, ”pomoparikunta” ja yksi etelä-afrikkalainen pariskunta.Maanantaina 22.3.alkoi sitten tosi touhut. Meillä oli pystyssä kolme tuolia, joissa kahdessa pystyttiin paikkaamaan ja yksi tuoli oli pelkästään poistoja varten. Suomesta meitä oli kolme hammaslääkäriä, Venäjältä yksi, Yhdysvalloista kaksi ja paikallisia kolme. Osa paikallisista teki tarkastuksia ja osa puudutteli ja me muut väänsimme paikkoja tai teimme poistoja. Päivän työrytmiä sotki se, että Swasimaan terveysministeri seurueineen tuli vierailemaan koululla kello kaksi iltapäivällä. Olimme työskennelleet noin puoli kahteen tauotta, jolloin meille tuotiin lounaspussit. Niissä oli kolmioleipä, muffinsi, keitetty kananmuna, perunalastuja pikkupussi, tetramehu ja omena. Ja juuri kun olimme syöneet saapui ministeri ”vastaanotolle” ja kätteli meidät kaikki ja tutustui klinikkaan (joka oli pystytetty kotitalousluokkaan). Tämän jälkeen siirryttiin koulunpihalle, oppilaat ulos kantamiinsaa tuoleihin ja ministeri ym vieraat katoksen alle. Oppilaat lauloivat aluksi, sitten vino pino puheita, tyttjen esitämä perinteinen swasilainen kansantanssi ja lauluesitys ja lopuksi vielä ministeri puhui. Me suomalaiset päiviteltiin, että meni ainakin puolitoista tuntia hyvää yöaikaa hukkaan. No potilastyöt lopeteltiin neljän aikoihin, mutta kello oli jo yli viisi, ennenkuin pääsimme lähtemään. Päivän saldo oli kuitenkin n.130 tarkastettua ja 110 hoidettua, eli osalle ei tarvinnut tehdä mitään. Kaikkiaan koulussa on yli viisisataa oppilasta. Illalla söimme ensimmäisessä hotellissa. Kaikki olivatkin aterian jälkeen kypsät painumaan yöpuulle.

Sunnuntaina 21.3 meillä oli leppoisaa oleilua aamupäivä ja puolenpäivän jälkeen, kun vastaanoton pystytykseen tarvittavat tavarat saapuivat, lähdimme koululle laittamaan tavaroita paikoilleen ja koneita kuntoon. Siinähän menikin useampi tunti, kun kaikki kassit oli avattu, mietitty hoitotuolien paikat ja tavaroille käytännölliset kohdat. Illalla oli tapaaminen paikallisten rotarien kanssa päivällisen merkeissä. Osan porukasta pitäisi seuraavana aamuna siirtyä toiseen hotelliin, koska tähän saapuisi isohko amerikkalainen ryhmä ja he tarvitsevat useamman huoneen.

20.3.2010

Kuski saapui suorastaan etuajassa ja pääsimme lähtemään hyvissä ajoin kohti lentokenttää, jonne saavuimme puolen viiden tienoilla. Ovet olivat vielä kiinni ja ulkona iso joukko ihmisiä odottamassa. Vasta lähempänä viittä pääsimme sisään ja tarkastuksiin. Matkalaukut pengottiin, koska läpivalaisulaite oli opikunnossa. Samoin paikkojen varaaminen kesti ja kesti. Ihmiset alkoivat hermmostua, etteivät ehdi koko koneeseen. Loppuvaiheessa tahti kuitenkin parani ja kaikki pääsivät lähtemään. Lento Nairobiin kesti vain alle tunnin ja matkalla mielestäni näimme vielä Ngorongoron kraaterin. Naiobi oli pilvinen ja sateinen. Olimme perillä vähän ennen seitsemää, joten meillä piti olla aikaa yllinkyllin koska jatkolennon Johannesburgiin piti lähteä kello 9.10. Kiertelimme joitai kauppoja ja menimme sitten transfer tiskille jonottamaan koneeseen nousukortteja. Jono oli varmaan 20 m pitkä ja eteni hitaasti niin Mirja meni varmistamaan Tvruudulta lentomme lähtöportin. Hämmästyksen kauhistus, kun sellaista lentoa ei ollut olemassakaan. Kello oli jotain 7.40 ja aamupäivän ainoa lento lähtisi klo 8.00. Emme jääneet enää odottamaan, vaanlhdimme liki juoksujalkaa kohti taululle merkittyä lähtöporttia. Onneksi oli korvat auki ja kuulin kuulutuksesta, että portti oli vaihtunut. Vähää vaille kahdeksan olimme portilla ja saimme koneeseen nousukortit sieltä saimme vielä varmistuksen, että matkatavarammekin tulisivat koneeseen. Lentoaika oli reilun viisi tuntia, eikä siinä vaiheessa meitä ollut kukaan vastassa. Kännykästäkin oli sopivasti loppunut virta, että ensin piti etsiä virtaa päästkseni soittamaaan. Muut, eli 4 amerikkalaista, 3 suomalaista ja yksi venäläinen olivat olleet jo sitä mieltä ettemme tulisi ennenkuin iltanyöhällä seuraavalla koneella. Dorothy (porukan pomo) tuli kuitenkin matkatoimiston auton kera kentälle ja voipas sitä jälleennäkemisen riemua. Pian tavattuamme muut lähdimme 14 hengen pikkubusilla, missä oli katettu peräkärri matkatavaroille, kohti Swasimaata. Matkaa oli yli 360 km. Ja vasta seitsemän jälkeen olimme perillä kaikkine aikaa vievine rajamuodollisuuksineen.

Perjantaina aamiaisen jälkeen lähdimme laaskeutumaan kraateriin. Ensin piti palata muutama kilometri takaisin Serengetin suuntaan Jo ennen yhdeksää oli lukuisia maasaita, lapsiakin pukeutuneina kansallispukuihinsa ja tekemässä hyppytansseja turisteille valokuvaamista varrten ja tietenkin maksua vastaan. Jatkoimme kuitenkin kohti kraateria ja laskeutumista varten Joseph kytki nelivedon päälle, sillä pelkkää jarrua käyttäen olisi saattanut käydä huonosti. Jo ennenkuuin tulimme pohjalle näimme kaksi naarasleijonaa ja kohta pari muuta. Pysädyimme katsomaan, kun leijonat hitaasti siirtyivät tien yli. Pian leijonat kuitenkin siirtyivät ylemmäs rinteelle ja hävisivät pensaston varjoihin. Kun myöhemmin tuli muita autoja vastaan, oli kuskeilla tapana pysähtyä juttelemaan vähäksi aikaa, ilmeisesti vaihtoivat tietoja missäpäin olivavt itäkin nähneet. Myöhemmin Joseph kertoi, että muilla oli vaikeuksia nähdä leijonia. Tärkein nähtävä kuitenkin Ngorongorossa oli kapeahuulinen sarvikuono. Ja taasen meillä oli hyvä tuuri, sillä kulkiessamme yhtä tasangon teistä tuli kaksi sarvikuonoa meitä kohti ja olivat lähimmillään ehkä 50 metrin päässä. Pian tielle kerääntyi muitakin autoja ja sarvikuonot lähtivät poispäin. Kraaterissa ei saanut, kuten ei Serengetissäkään saanut liikkua kuin teitä pitkin. Menihan menisi muuten aivan villiksi, sillä ainahan autolla saisi vaikka gepardin jahdattua. Toisaalta myös eläin laitumet tallaantuisivat. Alhaalla kraaterissa oli kaksi pinikpaikkaa ja nautimme kylmän lounaan hippolammen lähellä. Paikalla oli myös runsaasti haarahaukkoja, jotka olivat yhtä röyhkeitä kuin varpuset Savonlinnan torilla ja sattoivat viedä leivän kädestä. Kohta lounaan jälkeen lähdimme nousemaan ylös kraaterista, sillä meillä oli vielä lähes 200 km matka Arushaan ja osa tiestä oli kuoppaita hiekka-savitietä. Joseph järjesti meille vielä aamuyöksi kuljetuksen Kilimanjaron kentälle, minne oli liki 60 km matka. Herätys vaan tulisi olemaan aikainen eli kello 3 ja taksi saapisi 3.45.

Tostaiaamuna 18.3. lähdimme aamusafarille jo kuudelta ennen aamiaista. Auringonnousu oli hienoa nähdä savannilta. Valo on aamusta niin toisenlainen, punertavasävyinen eikä niin polttavan kova kuin keskemmällä päivää. Heti hotellin lähellä näkyi Topiantilooppi sekä taas Virtahepo ruokailemassa. Impaloita tavattiin myös suuri lauma. Opas vertasi niitä maasaihin (itsekin hän on maasai) siten, että yksi uros hallitsee koko reilun parikymmenpäistä naarasjoukkoa. Hotellille palatessamme kohtasimme tiellä helmikana pariskunnan ison poikaslauman kanssa. Poikaset juosta viipottivavt auton edellä varmaan pari sataa metriä tajuamatta hypätä tien oheen.

Ennen puolta päivää läksimme matkatavaroinemme haravoimaan vielä svannia ja hyvällä tuloksella. Ensiksi tapasimme uudelleen leopardin puussa (ei ollut tietoa oliko se isäpardi, kuten 3-vuotias pojanpoika Leo sanoi). Jä vähän ajan päästä tarkkaili pienen kummun päällä maisemaa gepardi. Yksi päivän harvinaisuus oppaan mielestä oli, kun näimme n 2.5 metrisen ja miehen käsivarren paksuisen pythonin. Se hävisi nopeasti ruohikkoon eikä ollut nähtävissä vaikka kuinka Ollan kiikarilla tähysti! Loppujen lopuksi kuskille tuli kiire, sillä oleskeluluvat ovat voimassa 24 tunnin jaksoissa ja koska olimme kirjautuneet Serengetiin klo 14, piti meidän poistua siihen mennessä alueelta. Muutoin olisimme joutuneeet maksamaan uudet päivämaksut n 50$ / henkilö. Hyvin ehdimme portille ja edelleen Ngorongoron kraaterin reunalle hotelliin yöksi. Hotelli oli tosiaan aivan 600 metriä korkean jyrkänteen reunalla ja huoneen ikkunasta avautui mahtava näkäala kraaterin pohjalle. Tarkasti kiikaroiden näkyi jo ensimmäiset norsut pieninä pisteinä.

Keskiviikkkona 17.3. nousimme aamulla kuudelta ehtiäksemme katsomaan auringonnousua. Kalliotamaanit eivät vielä olleet heränneet, vaan saimme kahdestaan ihastella maisemia näköalatasanteelta. Nyt ymmärsimme miksi oli kiellettyä kulkea ulkopuolella, sillä seurasimme virtahevon taaperrusta suunnilleen niillä main missä olimme kääntyneet illalla takaisin. Myös muita villieläimiä näkyi. Pari kirahvia, dikdik, paviaaneja, mustanaama-apinoita, ja hotellilla joka puolella kalliotamaaneja.Aamiaisen jälkeen lähdimme kiertelemään pitkin ajouria ja sinne tänne ja varsinainen ”lihanpaljous” nähtiin Hippolammella, missä kylpi liki sata virtahepoa korahdellen, sukellellen ja välillä keskenään kisaillen. Lammen toisessa reunassa oli puoliksi vedenpeitossa kuollut virtahepo ja lähellä ”kypsymistä” odottelemassa iso krokotiili. Iltapäivän paras sattuma oli, kun näimme leijonapariskunnan akasian alla varjossa nautimassa elämästään ja noin parinkymmenen minuutin välein suunnittelevan uusia leijonia. Opas kertoi, että tätä tahtia meno jatkuu noin seitsemän päivää niin ettei syömiseenkään jää aikaa. Muista havainnoista mm kuningastrappi, joka on Afrikan painavin lentotaitoinen lintu. Painaen jopa 20 kiloa. Mielenkiintoinen oli myös Sihteerilintu niskassa olevine kynää misuttavine sulkineen. Toinen milenkiintoinen tuttavuus oli Etelän kruunukurki, jota opas kehui Tansanian kauneimmaksi linnuksi, vaikka se onkin Ugandan kansallislintu.

Tiistaina 16.3. matka jatkui aamiaisen jäälkeen kohti Ngorongoron suojelualuetta. Sen nimi tulee maasaikielestä. Aikoinaan heidän lehmänsä käyttivät kelloja, ja kun meidän lehmien kellot sanovat kilinkalin, niin heillä ne sanoivat gorogoro ja kun joku valokoinen tutkimusmatkailija oli kysynyt, että mitä tuo ääni on, johon maasait olivat vastanneet ja siitä oli allueelle tullut nimeksi Ngorongoro. Matkalla poikkesimme Oldupain rotkolle ja museoon. Kierros ei tehnyt suurta mutkaa, mutta kannatti, sillä täätä tutkijat arvelevat nykyihmiskunnan saaneen alkunsa. Olisi ollut mahdollisuus poiketa ihka oikeaan maasaikylään, mutta emme enää halunneet, vaan jatkoimme matkaa Ngorongoron suojelualueelle, mikä poikkeaa esim. Serengetin kansallispuistosta siten, että suojelualueella voivat maasait asua ja laiduntaa karjaansa. Näitä värikkäisiin maasaiasuihin pukeutuneita ihmisiä oli tien viressä valmiina maksusta (vähintään 10 US dollaria) kuvauttamaan itsensä. Matka jatkui koko ajan ylöspäin nousten Ngorongoron kareeterin ulkoseinää sademetsän keskellä lähes 3000 metrin korkeuteen. Joskus 2.5 mljoonaa vuotta sitten tapahtuneessa tulivuoren purkauksessa oli syntynyt lähes yhtä korkea vuori kuin Kilimanjaro, mutta ”luontoäiti unohti pumpata vettä maanpinnalle vyöryneitten massojen ttilalle” seurauksella, että n. 2 milj. vuotta sitten vuori oli romahtanut ja syntynyt valtava kraateri. Se on reunalta pohjalle n. 600 metriä syvä ja pinta-alaltaan 304 neliökilometriä. Tänään emme poikenneet kraateriin, vaan jatkoimme kohti Serengetiä. Kuitenkin vvielä Ngorongoron puolella oli meillä todella hyvä tuuri päästessämme näkemään gnuantilooppien vaikuttavaa vaellusta. On arvioitu, että näillä alueilla on n 2 miljoonaa muuttavaa eläintä ja gnuantilooppeja niistä on 1.2 miljoonaa. Kaikkia emme ehtineet laskea, mutta niitä oli joka puolella niin kauas kuin vain katsoi. Mukana oli myös seeproja, impaloita, thompsoningaselleja ja grantingaselleja. Mahtava näytelmä! Kun saavuimme Serengetin puolelle oli eläimiä todella vähän aiempaan verrattuna. Tasankoa jatkui silmänkantamattomiin, kuten maasaikielestä tuleva nimikin tarkoittaa ”päättymätöntä tasankoa”. Meillä oli todella hyvä tuuri, sillä lähestyessäme Seroneraa, keskellä puistoa sijaitsevaa majapaikaamme, näimme leopardin ensin puussa ja sitten hyppäävän maahan ja häviävän heinikon sekaan. Oppaamme sanoi leopardin näkemisen olevan onnessaan, sillä ne elävät yksin ja häviävät helposti näkyviltä. Matkaa jatkettaessa näimme vielä nelj leionaa puussa, kaksi aikuista ja kaksi pentua. Hoellimme sijaitsi keskellä puistoa ja aluleen ulkopuolelle ei saanut poistua turvallisuussyistä.

Maanantaina 15.3. kuskimme Joseph tuli tasan 8.30 kuten sovittu hakemaan meitä ja pistäydyttyämme matkatoimistossa hakemassa lentolippumme Etelä-Afrikkaan lähdimme ajamaan kohti ensimmaistä kansallispuistoa, Lake Manyara National Parkia. Pysähdyimme vielä mennessä yhteen suureen matkamuistomyymlään sekä käärmepuistoon. Siellä oli lukuisia afrikkalaisia käärmeitä lasikopeissaan isosta phytonista myrkylliseen vihreään mambaan, mikä on kuulema seitsemän askeleen käärme. Eli elät vain seitsemän askeleen verran. Yhden käärmeen kiedoimme kaulaan kuvan oton ajaksi, ei kuitenkaan mambaa! Oli siellä myös mielenkiintoinen tai oikeastaan karmiva kuvasarja amazonasin phytonista, joka oli nielemässä ihmistä, ettei aluksi näkynyt kuin jalat ja myöhemmin ainoastaan pullistuma vatsan kohdalla. Käärmeelle itselleenkin kävi kehnosti. Se oli tullut sellaiselle aidalle, missä oli voimakas sähkövirta ja saanut siitä kuolettavan säköiskun.

Ensimmäiset isot villieläimet näimme jo ennen puistoa, kun parin sadan metrin päässä tiestä oli puolenkymmentä kirahvia syömässä akasiapuiden lehtiä. Alue Arushasta lähes Lake Manyaralle on maasaiden aluetta, missä he paimensivat lehmä, vuohi ja aasilaumojaan ja heidän alueelleen kirahvit olivat tulleet käymään. Seuraavaksi oli puiston portin luona sinimaratteja kisailemassa. Varsinaisen puiston puolella olivat impalat ensimmäisinä ”meitä vastassa”. Useita pahkasikoja ja paviaaneja oli vähän väliä tien varrella. Norsuja oli myös eri kokoisina laumoina tiellä ja tien vieressä. Sanotaankin, että täällä on tiheimmät norsuesiintymät koko Afrikassa. Kun pääsimme pohjavesimetsistä avoimen savannin puolelle näkyi heinämsyöjijä kuten aroseeproja isoina laumoina, myös yksittäisiä gnuantilooppeja ja afrikanpuhveleita sekä muutamia dikdikejä, mitkä ovat pienimpiä anilooppeja. Hartiaorkeus on vain 35-45 senttimetriä. Matka jatkui hippolammelle, missä ainakin 3 ”perhettä” vietti vedessä kellien päiväänsä ja vasta illan tultua ne nousevat ammeestaan savannille ruokailemaan. Lammen rannalla oli myös runsaasti erilaisia vesilintuja, pelikaanit suurimpina, afrikaniibishaikaroita, jokunen afrikanmarabu ym tällaisen maallikon vaikeammin tunnistettavia ”töpöttejä” (the bird), Pitäis liittää kuvia lähetettäviksi rariteettikomitealle eli veli Reijolle! Kuskimme ei ollut niin kovin kiinnostunut meille lintuja esittelemään muuten kuin hippolammen luona. Lintuja näkyi ja varsinkin kuului vaikka millä mitalla, mutta ilmeisesti nämä safarikuskit ovat keskittyneet esittelemään etupäässä ”big five” ja muut suuret eläimet. Ns ”The Big five” ovat norsu, leijona, leopardi, afrikanpuhveli ja suippohuulisarvikuono. Niistä nyt ensimmäisen päivän jälkeen on koossa kaksi. Leijonaa esiintyy myös Lake Manyaran alueella ja jopa puissa, mutta korkean kasvillisuuden ja puiden takia vakea havaita.

Lauantaiksi oli sopinut yhden paikallisen kaverin oppaaksemme mennäksemme katsomaan veiputouksia. Olin jo kyllä käynyt näillä Kilasiyan putouksilla, mitkä ovat lähitienoon suurimmat. Edellisellä kerralla olin antanut yhdelle vanhalle (minua vähän vanhemmalle) miehelle kaikki mitä minulla silloin sattui olemaan mukana eli vähän alle 2000 paikallista rahaa. Tälle kaverille tarjosin 10000 Tsh niin kirkkaalla otsalla sanoi että hänen vakiohintansa on 20000! eli reilut 11 € parin tunnin kävelystä, kun keskimääräinen kuukausipalkka on n 50 $. No emme alkaneet tinkiä, vaan ajattelin, että näinhän voimme antaa vähän apua hänen koulunkäyntiinsä.

Sunnuntaina oli hellien jäähyväisten aika ja meitä tultiin hakemaan puuolen päivän aikaan ja Sandra ja Theresakin pääsivät samalla kyydillä Arushaan. Meidän molempien safari alkaa maanantaina 8.30. Minähän yritin järjestää heille parin päivän safaria, mutta se meni minusta riippumattomista syistä kivelle. Tämä sama matkatoimisto, minkä kautta meidän safarimme oli tilattu sotki jotenkin ja loppujen lopuksi tytöt soittivat Saksaan ja hoitivat asian sieltä kautta. Lähdemme aamusta perjälkeen kohti samaa Manyaran kansallispuistoa ja mahdollisesti näemme heitä päivän aikana. Kävimme yhhdessä täällä Arushassa Maasai-markkinoila. Oli mielenkiintoine basaarialue. Kapeiden kujien kahta puolta oli pikku putiikkeja. Kaikkiin piti poiketa ja ostaakin tietysti olisi pitänyt, vaan mihin sitä sellaisen puueläin, -vati, -naamio ja -pää paljouden sitten laittaisi. Ostimme mm aidon öljyvärimaalauksen n. 35 x 60 cm ja kun rahat oli jo vähissä piti osin turvauutua dollareihin. Hintaa taululle ilman raameja tuli 23000 Tsh eli n 13 €. Arusha vaikutti muutenkin jo ismommalta ja vauraammalta kaupungilta. Asukkaita lienee reilut 300000. kadut päällystettyjä ja hienoja kerros- ja liiketaloja. Meille ei vain jäänyt kovin paljoa aikaa tutustua lähemmin kaupunkiin, sillä seitsemältä onn jo ihan pimeää eikä ole suositeltavaa enää liikuskella kaksinkaan ulkosalla. Maranguhan oli n 1600 metriä merenpinnan yläpuolella ja tämä Arusha n 1200 metriä ja sijaitsee Mount Merun alarinteillä. ”Hotellimme” Outpost Lodge on vanhahko ja vaatimaton, mutta ajaa mainiosti asiansa suihkuineen ja vessoineen, ja mikä tärkeintä moskiittoverkko vuoteen yllä.

Keskiviikko 10.3. olikin oikeastaan viimeinen työpäiväni hammashoitolassa, sillä tortaina ja perjantaina menemme taas ”maakuntakierrolselle”. Potilaita oli ihan runsaahkosti ja Sandra ja Theresakin pääsivät työskentelemään. Täällähän ei ole erikseen hammasteknikkoa, vaan kollega Costa tekee itse proteesit alusta loppuun. Työpäivän jälkeen olimme päättäneet käydä tutustumassa Chagga-museoon, joka oli asunnoltamme n. kolmen kiloterin päässä. Oppaaksemme tuli hyvin englantia puhuva mies. Näillä Kilimanjaron rinteillä ja lähialueilla asuvaa heimoa sanotaan chagoiksi. Heidän asumuksensa oli rakennettu riuuista ja heinistä. Majoissa asui niin ihmiset kuin eläimetkin maasiden pelossa. Sillä maasait mielestään omistivat kaikki maailman lehmät ja jos muilla oli lehmiä, niin ne oli varastettu heiltä! Eläimet olivat oikealla, äiti tyttöjen kanssa perällä vasemmalla ja perheen pää lähinnä ovea. Oviaukko oli matala syystä jos maasait tulivat ryöstöretkelle he sisään astuessaan joutuivat pitkinä ihmisinä kumartumaan ja kun pää pilkisti ovesta, iski chagga-isä maasain hengiltä.Tulisija oli majan keskellä eikä siellä kuulema ollut pahasti savua, sillä se nousi ylös ja haihtui katon läpi. Ikkunoita eikä minkäänlaista räppänääkään ei ollut. Sisällä pidetty tuli ja savu tekivät sen, että tuollainen olkimaja saattoi kestää jopa 100 vuotta. Majan ypärille tehtiin jonkinlaiset ojat, että vesi ei tullut majaan. Välittömästi majan seinän viereen istutettiin ananaksia (mikä swahiliksi on nanasi eli melkein kuin ananasi), joiden terävät lehdet estivät käärmeitä tulemasta esim hiirien perässä majaan. Ne estivät myös kanoja kuoputtelemasta auki majan alareunaa. Ruoanlaitto astioina oli keraamisia kulhoja ja säilytykseen käytettiin isoja puusta koverrettuja astoita kuin myös kalabasseja nesteiden säilytykseen. Suurta kalabassia käytettiin jopa kirnuna. Kerma sisään ja tarpeeksi kaun kun hölskytteli, niin voiksihan se kerma muuttui. Chaggat olivat ilmeisesti enempi puolustautuvia sotureita, koska heillä ei esim ollut heittokeihästä kuten maasailla. Ghaggat hallitsivat jo aikoja sitten banaanioluen tekotaidon. Ilmeiesti se on vähän kuten tarina siitä syrjäkylän suomalaisukosta, joka moitti eukkoaan: ”Ostaa nyt säkki jauhoja, vaikka talossa ei ole viinantilkkaa!”. Tuon museon vieressä on hieno, viitisen vuotta vanha hotelli. Poikkesimme sinne syömään ja vaikutti, ettei siellä juuri muita vieraita ollutkaan. Sinne oli Marangun keskustasta matkaa viitisen kilometriä, eikä sinne todella kukaan vahingossa eksy. Yläkerrosten huoneista oli varmaan upeat näkalat kohti Kilimanjaroa. Nimeltään se olikin Kilimanjaro Mountain Resort.

11.32010

Torstaina meidän piti taas lähteä Daycare reissulle kello 9, mutta Afrikan aika on vähän erilainen ja lähdimme matkaan 10.30. Emme tarkalleen tienneet, missä Ngoroman kylä sijaitsi, ainoa tieto oli, ettei se ole kaukana. Ja eihä se kaukana ollutkaan, sillä kirkko missä taas työskentelimme oli 100 metrin päässä mama Stellan talosta! Eli meidän oma kirkkomme. Kirkon välittömässä yhteydessä oli myös lastentarha ja jonkinlainen ammattikoulu. Tytöt harjoittelivat ainakin ompelemisen jaloa taitoa ja pojat puutöitä ja muurausta. Kävellessä näitä kivisiä katuja on joka toisessa talossa kadun varrella ompelimo, jossa yksi tai kaksi naista tai miestä polkee vanhoja Singereitä ommellen mekkoja, paitoja ym. Ja joka toisessa talossa on kauppa ja baari. Baari on ehkä vähän juhlava ilmaisu puumajasta, jossa on yksi myynti-ikkuna ja pari kolme muovituolia asiakkaille. Illan hämärtyessä paikalisia kertyikin näihin ”baareihin” olutta örppimään. Naisia niissä ei juuri näy, lie heidät komennettu ruuanlaittoon tai muihin puuhiin. Oikeastaan ainon kerran näin naisjoukon olutta siemailemassa oli paikallisessa banaaniolutbaarissa.

Työt sujuivat ihan ripeästi, kun teimme kahdella tuolilla ja ja tytökin poistelivat hampaita. Vanhin omin jaloin ”vastaanotollemme” tullut asiakas oli 97-vuotias rouva, jolta poistimme pari alahammasta pelkillä sormilla. Ja kuten tapana on ollut niin nytkin paikallinen seurakunta tarjosi meille aterian. Emme lähteneet enää sairaalalle, vaan kävelimme tuon 100 metriä kotiin. Illaksi minut ja Mirja sekä saksalainen Pohlmannin pariskunta oli kutsuttu vierailemaan mama Shaon kotiin illalliselle. Mama Shao on tuon Daycare-rojektin allkuunpanija ja vetäjä täällä. Hänen miehenä on pappi luterilaisessa seurakunnassa. Heidän kotinsa oli melkein kuin kenen tahansa suomalaisen. Nahkanojatuolit, lasiset ruoka- ja sohvapöydät, televisio satelliittiantenneineen ym. Mutta heidänkin talonsa ympärillä oli korkea aita ja rautainen portti. Mama Stellallakin on yövartiaja, kuten näyttää olevan kaikissa isommissa taloissa. Ilmeisesti varkaita riittää, koska joku paikallinen sanoi, ettei heidänkään ole turallista menneä yksikseen ulos, vaan vähintään 2-3 hengen ryhmissä. Shaon perhe oli ollut joskus vuosituhannen vaihtumisen paikkeilla viitisen vuotta Saksassa, mistä koko perheen hyvä saksankielen taito. Myös kaikki osasivat yvin englantia. Keskustelu kävi sujuvasti saksaksi ja englanniksi melkein kesken lauseen vaihtuen kielestä toiseen. Heidän 15-vuotias tyttärensä kävi vielä koulua, mutta poika oli jo päättänyt lukion. Hän oli inostunut tulemaan opiskelemaan Suomeen yhdyskuntasuunnittelua. Hän oli jo osallistunut jo vaadittavaan ebglanninkielenkokeeseen. Hän oli muutenkin hyvin aktiivinen kaveri, kiivennyt mm 22 kertaa Kilimanjaron huipulle eri reittejä. Hän halusi myös suorittaa oppaan tutkinnon, mihin sisältyy 3 viikon koulutus ja vaadittava kokemus vuorikiipeilystä. Pastori Shao haki sekä kyyditsi takaisin kotiin.

Perjantai 12.3.2010

Keskiviikkona sairaalan johtava lääkäri Uisso pyysi meitä lähtemään mukaan kiertämään läialueella olevia dispensereitä eli meillä ehkä sanottaisiin ehkä lääkekaappi. Sellainen apteekkia pienempi lääkevarasto, mistä allueen väkki voi ostaa lääkkeensä. Mutta mutta.. Meidän piti lähteä kahdeksalta ja arvelimme ettei mitään tapahdu ennenkuin aamuhartauden jälkeen. Laitoimme sitten tarvittavat instrumentit ja tavarat valmiiksi ja jäimme odottelemaan lähtöä. Costa saapuui vähän ennen yhdeksää ja hän kysyi, että mites olemme vielä täällä. Hän meni asiaa selvittämään ja auto oli startannut jo kello seitsemän! No Costalla oli paljon töitä laboratorion puolella, joten Sandra ja minä hoitelimme vastaanoton Theresan jäädessä huonovointisena kotiin. Tänään sairaalalle saapui runsaasti ulkopuolista väkeä, eripuolilla tätä aluetta olevat ns vapaaehtoiset tulivat kirkolle, samoin piispa ym. Nämä vapaaehtoiset huolehtivat paikallisesti niiden Daycare-projektin asiakkaat paikalleja ja auttelevat muutenkin. Niin näille kaikille 52 vapaaehtoiselle luovutettiin polkupyörät. Kirkossa oli pitkä tilaisuus ja pari pyörää siunattiin muodollisesti tehtäväänsä. Tämän jälkeen muutkin pyrät luovutettiin onnellisille omistajilleen ja siirryttiin kanttiiniin ruokailuun ja teelle. Minä ja Sandra tosin jäimme tätä ateriaa paitsi, kun hoitolassa oli asiakkaita odottamassa.

Niin oli työjaksoni Marangun sairaalassa itkua vaille valmis ainakin tällä erää. Paras sanoa ettei koskaan enää, sillä kaikenn kaikkiaan minulle jäi mukava tunne täällä olosta. Mama Stella on ”darling” minulle kuten minä hänelle! Aina tavatessamme hän kysyi: ”How are you my darling?”. Samoin lähimmät työtoverit Costa ja Anita olivat todella mukavia ja vitsailimme keskenämme. Hyvästellessämme he luovuttivat minulle ja Mirjalle lahjat koko sairaalan puolesta, mutta luulen lähinnä heidä olleen niihin ”syypäät”. Mirja sai paikallisten yleisesti käyttämän kietaisuhameen eli pelkän kakaan joka kietaistaan hameeksi ja minä sain kauluspaidan ja vitsailinkin, että kiitos nyt minulla onkin safarille mukaan yksi puhdas paita!

Maanantain 9.3. pidin sairaslomapäivänä, sillä sunnuntina oli vähän kuumetta ym. flunssan oireita.
Tiistaina oli taas Homecare-päivä ja ajoimme maastoautolla kilometrikaupalla teitä, joita ei tavallisella henkilöautolla olisi voinut kulkea. Potilaiden määrästä ei ollut etukäteen tietoa ja ilmeisesti pääpaino tällä kertaa hammashoidossa. Ainakin kaikki olivat halukkaita tarkistuttamaan hampaansa ja olin varautunut reiluun kymmeneen potilaasen, mutta kaikkiaan heitä oli yli 30! Useammalle tehtiin poistoja kuin instrumentit antoi myöten, sillä parilta potilaalta poistimme hampaita pelkillä sormilla (olivat jo niin irtoamaisillaan!). Kirkot ovat täällä kuten Suomessakin usein kauniilla paikalla. Niin oli tämä Mongain kirkkokin ja pihasta avautui upea näkymä alas tasangolle ja jos oikein olisi kaulaansa kurotellut olisi Kilimanjaron huippukin näkynyt. Sehän pilkistelee joka aamu töihin mennessä puiden lomasta, milloin ei ole pilviverhon peitossa. Työrupeaman päätyttyä saimme lounaaksi riisiä ja kanaa ja ruokajuomana jo perinteiset näillä keikoilla Coca Cola, Fanta tai Sprite. Tullessa poikkesimme Marangun ”keskustassa” olevaan kahvilaan, missä myytiin myös matkamuistoja.

10.3.2010

Keskiviikko 10.3. olikin oikeastaan viimeinen työpäiväni hammashoitolassa, sillä tortaina ja perjantaina menemme taas ”maakuntakierrolselle”. Potilaita oli ihan runsaahkosti ja Sandra ja Theresakin pääsivät työskentelemään. Täällähän ei ole erikseen hammasteknikkoa, vaan kollega Costa tekee itse proteesit alusta loppuun. Työpäivän jälkeen olimme päättäneet käydä tutustumassa Chagga-museoon, joka oli asunnoltamme n. kolmen kiloterin päässä. Oppaaksemme tuli hyvin englantia puhuva mies. Näillä Kilimanjaron rinteillä ja lähialueilla asuvaa heimoa sanotaan chagoiksi. Heidän asumuksensa oli rakennettu riuuista ja heinistä. Majoissa asui niin ihmiset kuin eläimetkin maasiden pelossa. Sillä maasait mielestään omistivat kaikki maailman lehmät ja jos muilla oli lehmiä, niin ne oli varastettu heiltä! Eläimet olivat oikealla, äiti tyttöjen kanssa perällä vasemmalla ja perheen pää lähinnä ovea. Oviaukko oli matala syystä jos maasait tulivat ryöstöretkelle he sisään astuessaan joutuivat pitkinä ihmisinä kumartumaan ja kun pää pilkisti ovesta, iski chagga-isä maasain hengiltä.Tulisija oli majan keskellä eikä siellä kuulema ollut pahasti savua, sillä se nousi ylös ja haihtui katon läpi. Ikkunoita eikä minkäänlaista räppänääkään ei ollut. Sisällä pidetty tuli ja savu tekivät sen, että tuollainen olkimaja saattoi kestää jopa 100 vuotta. Majan ypärille tehtiin jonkinlaiset ojat, että vesi ei tullut majaan. Välittömästi majan seinän viereen istutettiin ananaksia (mikä swahiliksi on nanasi eli melkein kuin ananasi), joiden terävät lehdet estivät käärmeitä tulemasta esim hiirien perässä majaan. Ne estivät myös kanoja kuoputtelemasta auki majan alareunaa. Ruoanlaitto astioina oli keraamisia kulhoja ja säilytykseen käytettiin isoja puusta koverrettuja astoita kuin myös kalabasseja nesteiden säilytykseen. Suurta kalabassia käytettiin jopa kirnuna. Kerma sisään ja tarpeeksi kaun kun hölskytteli, niin voiksihan se kerma muuttui. Chaggat olivat ilmeisesti enempi puolustautuvia sotureita, koska heillä ei esim ollut heittokeihästä kuten maasailla. Ghaggat hallitsivat jo aikoja sitten banaanioluen tekotaidon. Ilmeiesti se on vähän kuten tarina siitä syrjäkylän suomalaisukosta, joka moitti eukkoaan: ”Ostaa nyt säkki jauhoja, vaikka talossa ei ole viinantilkkaa!”. Tuon museon vieressä on hieno, viitisen vuotta vanha hotelli. Poikkesimme sinne syömään ja vaikutti, ettei siellä juuri muita vieraita ollutkaan. Sinne oli Marangun keskustasta matkaa viitisen kilometriä, eikä sinne todella kukaan vahingossa eksy. Yläkerrosten huoneista oli varmaan upeat näkalat kohti Kilimanjaroa. Nimeltään se olikin Kilimanjaro Mountain Resort.

Theresa ja Sandra eivät jaksaneet jäädä odottamaan meitä, vaan lähtivät daladalalla ”kotiin”, kun tunsivat itsensä väsyneiksi. Kamerani ottamat kuvat ovat liian isoja nettiin siirrettäväksi, joten pienentelin yhdessä valitsemamme kuvat nopeammin lähetettäviksi (kiitos taas Pylvään Pekalle pikkuläppärin lainasta). Osan kuvista olin siirtänyt koneelle jo Maasaikylässä ja Mirja kysyi, oliko tullut sähköpostia?! Eihän siellä keskellä ei mitään nettiyhteyksiä ollut, ehkä kännykän kautta. Jo torstaina Mirjaa lentokentältä hakiessa oli alkanut tuntua kurkussa kutinaa ja flunssaksihan se kääntyi, siten että sunnuntai-iltana oli kunnon röhinää rinnassa ja kuumettakin vähän. Pidinkin maanantain sairaspäivänä. Tytöille varaamani safarimatka meni jostain syystä kiville. Olivat ottaneet heidän tilalleen joitain muita ja nyt tytöt yrittävät saada muuta kautta matkan järjestymään. Olisivat päässeet maanantaina joidenkin suomalaisten mukana, mutta se tuli liian äkkiä. Marnagusta eteenpäin olevassa kylässä , Mwikassa oli sunnuntaina jonkin uuden gasthausin avajaiset, johon osallistui delegaatio Suomesta, mm joku Anna-lehden toimittaja.

Perjantaina saimme viimein varmistettua yön yli retkemme maasaikylään. Lauantai aamuna olimme matkatoimistossa jo puoli kymmeneltä. Maksoimme matkamme ja lähdimme maastoautolla ensin Arushan suuntaan ja sitten pohjoiseen kohti maasaiden maita. Maasait ovat ainoa tansanian heimoista, joka on vielä säilyttänyt vanhat heimoperinteet. Mm miehellä voi olle useampia vaimoja riippuen siitä, minkä verran hänellä on lehmiä. Nimittäin yski vaimo maksaa noin 40 lehmää. Vitsailimmekin Sandralle ja Theresalle, että etsimme heille kylästä miehet, mikäli pääsemme hinnasta sopimukseen. Matkaa kylään kertyi 85 kilometriä ja loppumatka oli taas vain maastoauto kelpoista. Lintuja näkyi matkalla runsaasti, mutta ei mitään isompia villejä eläimiä. Perillä meidät otettiin vastaan tanssien ja laulaen. Olimme siis varanneet n. vuorokauden mittaisen retken ja hiukan arvelutti, että kuinkahan täällä aika kuluu niin kauan. Ei kuitenkaan ollut mitään ongelmaa. Vain meitä varten oli kylässä parhaillaan parisenkymmentä henkeä. Kiersimme ensin pienen museon, nautimme teet vähän yli 80-vuotiaan ”bibin” majassa. Majoituimme perinteisiin maasailaisiin majoihin, jotka oli tehty puuriukuja tukirunkona käyttäen saven, veden ja lehmänlannan sekoituksesta. Mitään epämääräistä hajua ei majoissa ollut, vaan ne olivat yllättävän raikkaan olosia. Katot oli tehty heinistä puutukien varaan ja seinien ja katon välissä oli rako, josta ilmavirta pääsi sisään ja jos sisällä pidettiin avotulta, kuten isoäidin majassa, niin savu pääsi uos. Sänkyinä oli riuuista tehdyt lavitsat, joiden päällä oli lehmännhkoja. Meille kuitenkin annettiin retkipatjat, ohuet filtit lakanoiksi ja makuupussit. Lisäksi sängyn yläpuolelle ripustettiin moskiittoverkot. Maasait esittivät meille perinteisiä tanssejaan ja laulujaan jo päivällä ja illalla kun kylään tuli pari uutta vierasta uusintaesityksen. Sen verran oli ”nyky mukavuuksia”, että oli sisävessat ja suihkut, joista tulla lirisi vettä.

Iltaruoaksi meille grillattiin lihavartaita, joissa oli myös sipulia, porkkanaa ja vihreää paprikaa. Jälkiruoaksi ”perinteisiä” maasailaisia flambeerattuja banaaneja, mitkä myös olivat myös erittäin hyviä! Illan päätteeksi istuimme maasaimiesten kanssa nuotion ympärillä, miljoonien kirkkaasti loistavien tähtien alla rupatellen ja tarinoita kertoen. Täällä ei nimittäin ollut valosaastetta. Minun vieressäni mm istui 25-vuotias mies, jolla oli jo 70 lehmää ja n. 300 vuohta. Hänen isällään oli 4 vaimoa ja 30 lasta!Maasait asuvat osin Tansanian osin Kenian puolella ja voivat kulkea rajan yli vapaasti ilman passia ja viisumia. Maasaden keskuudessa kaikki pojat ympärileikataan ja oppaamme (joka oli chagga-heimoon kuuluva) myöskin tytöt ympärileikataan, vaikka se nykyään on jo laitonta!Kuun nousemista emme enää jaksaneet odottaa, vaan painuimme yöpuulle kukin majaansa, joita kaikkiaan kylässä oli kymmenkunta. Aamupalan jälkeen lähdimme paluumatkalle Moshiin.

Maanantaina oli hoitolassa jostain syystä hiljaisempaa ja kaikki 5 hammasläkäriä ja Anita- hoitaja tyhjensivät laatikoista ja kaapeista vanhoja materiaaleja, jopa viime vuosituhannelta! Theresa ja Sandra toivat niin paljon mukanaan materiaaleja, instrumentteja ym ja kaikki etsivät niille innolla sijoituspaikkaa. Tavaroita oli tosiaan niin paljon jo rahallisen arvonsa voksi, että he joutuivat maksamaan niistä noin 70 euron tullin omasta pussistaan. Tavarat he olivat ”kerjänneet” lahjoituksina eri firmoista.

Aamupäivällä saa kanttiinista ostaa ”donitseja” eli reikämunkkeja, jotka ovat todella hyviä tuoreina.Donitsien hinnat vaan nousivat tämän viikon alussa 100 %! Viime viikolla ne maksoivat 100 Tsh ja tällä viikolla jo 200 Tsh eli nyt yhden hinta on jo 11 centtiä! Kuppi teetä maksaa 150 Tsh ja 1/3 litrana pullo kokista 400 Tsh eli 23 senttiä. Liha maksaa 3400 Tsh eli vähän alle 2 euroa kilo, mutta siinä on mukana niin rasvat kuin luutkin. Liha mitä täällä saa syödäkseen on aina kovin sitkeää ja kun ruokailuvälineenä on vain lusikka ei lihapalaa saa hienonnettua. Aikansa suussa mutusteltuasi joko vaivihkaa lasket sen takaisin lautasen reunalle tai vesissä silmin nielaiset sellaisenaan! Lihaa on tullut vähemmän syötyä. Sairaalan ruokalassa ei ole mitään salaattia, joskus muutama kurkun viipale tai mangon pala. Paikalliset juovat enimmäkseen hanasta tulevaa vettä, mutta me ”tsungut” limsaa tai pullotttua vettä. Vesi tänne tulee Kilimanjarolta putkia pitkin ja se johdetaan jopa kymmenien kilometrien päähän. Esim Moshiin mennessä ihmisiä tulee kävellen, pyörällä tai kottikärryissä keltaisia ehkä noin 15 litran vetoisia muvikaneistereita raahaten. Kysyin joltakin että onko siellä kaivo, niin hän vastasi ettei, vaan vesihana. Ja siksi siellä oli pitkä jono ihmisiä, kun hanasta tuliee vettä niin hitaasti. Luulen ettei ole mitään pumppuasemia, vaan vesi tulee omalla painollaan.

Tiistai oli Homecare-päivä ja olin taas kertaalleen kirkon tiloissa vastaanottoa pitämässä. Kuskinamme oli Dani, joka on ollut avustajana mm hammashoitolassa. Hän onkin käynyt silloin tälöin poistamassa ikmeisesti joiltakin tutuiltaan hampaita tehden homman puudutuksineen kaikkineen! Minä olin luovuttanut yhden poiston suhteen, kun alaviisaudenhammas oli reikiintynyt ja hankalahkosti takimmaisen poskihampaan alla osittain. Myöskään ei ollut kuin yläpihtejä. Dani kysyi oliko sellaista poistossa käytetävää vipua, kerroin että on käytetynä. No hän otti vivut, pesi ne räystään alla ja meni keittiöön niitää ”steriiliksi” keittämään. Ja kyllähän Dani loppujen lopuksi väänsi hampaan pois, etten missään nimessä potilailleni tekisi sellaista ”väkivaltaa”. Varmasti oli tytön poski seuraavana päivänä todella paksuna. Myös lähestyvä sadekausi antoi tuta itsestään Satoi niin kovasti ehkä puolentoista tunnin ajan, että tiet suorastaan virtasivat ja meille tuotti vaikeuksia päästä kylästä pois mutaisia teitä pitkin.

Keskiviikkona lähdimmekin tytöt tohtori Mamuya ja minä läheiselle ala-asteen koululle tekemään tarkastuksia ja samalla muutamia poistojakin. Tarkastimme yhteen mennessä noin 500 lasta! Hoitolassakin oli ”penkin tydeltä” vielä potilaita odottamassa, kun palasimme. Costa ja Anitakaan eivät olleet käyneet syömässä. Auotoin Costaa jonon hoitamisessa ja lounaalle pääsimme vasta kolmen tienoilla. Ja johan maissi-papupata maistuikin. Pyysin eilen mama Stellan ”housegirliä” siivoamaan huoneeni ja kerroin, että vaimo tulee huomenna. Tyttö vain nauroi, mutta huonehan oli mitä parhaassa timmissä töistä palatessa.

Torstaina ”työpaikkanamme” oli Kotelan kylän kirkko, jonne oli tullut alueen vähäväkisiä mittauttamaan verenpainetta, saamaan lääkkeitä sekä tarkistuttamaan hampaitaan. Porukkaa lienee tullut vähän toistakymmentä, joilla kaikilla ei ollut hammasongelmia. Tytötkin tekivät tarkistuksia ja poistoja. Theresalla vaan oli huonoa tuuria, kun ensimmaistä poistoaan yrittäessään ei hammas ollut ”yhteistyöhaluinen”, vaan tarvitsi hahvempaa kättä. Toinen hänen poistopotilaansa oli iäkäs mies, jolla oli heiluvia hampaita etualueella alaleuassa. Miehellä oli sokeritauti eikä tietoa veriarvoista. Annoimme antibiootteja ennaltaehkäisevästi. Theresa puudutti ja vähän ajan kuluttua aloitti poistamaan. Mies oli aikalailla kipuherkkä ja vaikerteli jonkin verran. Kolmen alahampaan poiston jälkeen alkoi kovempi valitus ja hän alkoi voipuneella äänellä pyytää Jesu Cristoa paikalle muuttuen samalla kylmänhikiseksi. Teimme tyttöjen kanssa pikadiagnoosin ja arvelimme hänen verensokerinsa olevan niin alhaalla, että oli menossa shokkiin. Onneksi Theresalla oli sokeipuristeita mukanaan ja työnsimme niitä miehen suuhun asettaen hänet samalla pitkäkseen. Pikkuhiljaa hän siitä virkosi ja kaikki päättyi onnellisesti. Paluumatkalla poikkessimme vielä rintasyöpää sairastavan naisen luona. Oli todella ikävän näkinen tapaus. Ilmeisesti häneltä oli leikattu oikea rinta pois samalla poistettu paikalliset imusolmukkeet kainalosta. Koko poistetun rinnan alueella oli alla oleva rasvakudos näkyvissä ja lainalossa näkyi veisuonet sykkimässä paljaina. Hänen oikea kätensä oli puolta paksumpi kuin toinen.Nainen oli iältään vähän yli 40 ja hänellä oli kolme lasta. Jätimme hänelle lääkkeitä, kipuja hänellä ei ollut, mutta hengittäminenkin tuotti jo vaikeutta. Kyllähän nämä työpäivät ovat kovasti toisenlaisia täällä, eikä koskaan tiedä mitä on tulossa. Noille kyläkeikoille varautuminenkin on vähän vaikeaa juuri tuon takia. On selvittävä niillä välineillä, mitä on mukana ja alunalkuaan kun ne eivät ole kummoiset.

Mirjakin saatiin onnelisesti Tansaniaan ja oli mukanamme ”maakunnassa” perjantaina.

Menimme syömaan Indoitaliano-ravintolaan. Olin jo tytöille vähän kummastellut, kun edellisellä viikolla Moshissa käydessäni oli viereisessä pöydässä pari tyttöä Yhdydvalloista ja olivat tänne asti tulleet syömään hampurilaisia ja rankiksia! Tytöt tilasivat pitsat ja minä omasta mieletäni jotain maukkaampaa intialiselta listalta, sekä pidin suuni kiinni heidän tilauksistaan.tuli vaan mieleen ”rohkea Outi”, joka ei arastellut maistaa eksootisempiakin tarjoiluja. Ravintolan kaikki ulkona olevat pöydät oli miehitetty. Siksipä kysyimme yksin istuvalta rouvalta, josko voisimme tulla samaan pöytään. Ja sehän sopi hänelle. Koko ravintolassa ei ollut ruokaailemassa yhtään paikallista vaan kaikki olivat tsunguja eli vaaleanaamaisia. Rouva olikin saksalainen ja hänen miehensäkin tuli pian pöytään. Hän oli jo eläkkeellä oleva pappi, joka toimi sairaalapastorina suuressa moshilaisessa sairaalassa. Olivat olleet Tansaniassa useampaan otteeseen monia vuosia. Moshissa oli tadella lämmin, tytöt sanoivat suorastaan kuuma, arvion mukaan 35 astetta varjossa.

Sunnuntai ei ollutkaan lepopäivä, vaan lähdimme läheiseen Mwuikan kylään pitämään ”Perusterveydenhuolto päivää”. Menimme sairaalan autolla n 10 henkeä kylän kirkolle. Taas oli pituuden, painon ym mittauksia ja me Theresan ja Sandran kanssa tarkastimme hampaita sekä suoritimme useita hampaanpoistojakin. Ylihammaslääkäri Mamuya ei anna heidän poistaa hampaita hoitolassa. Minä sitävastoin annoin siihen heille mahdollisuuden, että jos tulee ongelmaa, niin sitten autan. Theresa tuli vähän huonovointiseksi ja keskittyi vain tarkastuksiin ym ja me Sandran kanssa ”kiskoimme” hampaita. Tyttöjen kolme kurssikaveria olivat menneet lomansa ajaksi töihin Tongalle! Vai pitäneekö sanoa Tongaan, kuitenkin Tyynessä valtameressä sijaitsevaan pieneen saarivaltioon. Saivat pojilta sähköpostiakin ja tuntuivat olevan siellä oloonsa tyytyväisiä.

Kuvia tulee napsittua aina sieltä sunn täältä ja mama Stellalla töissä olevan nuoren naisen tyttärestä, joka lienee iältään n yksi vuotta! Kävelee jo tomerasti, mutta puhe on vain aikuisten äänenpainojen toistelua, jossa sanoja ei ole ollenkaan. Eläimiinkin yritän kameran tahdätä. Ovat vaan useasti niin korkealla puussa tai sitten muutenvaan niin vikkeliä, että usein jää yritykseksi. Maanantaina siraalan yhdessä puussa oli kaksi kameleonttia, sekä koiras että naaaras. Niistä onnistuina saamaan kuvat, varsinkin siinä vaiheessa, kun Costa pudotti koiraan alas puusta. Hän yritti demonstroida meille, kuinka pian se pystyy muuttamaan värinsä asetettuna uudenväriseen lehvistöön tai taustaan. Tällä kertaa se jäi näkemättä, kun eräs toinen mies nosti koko rontin takaisin puuhun.