Keskiviikko 10.3. olikin oikeastaan viimeinen työpäiväni hammashoitolassa, sillä tortaina ja perjantaina menemme taas ”maakuntakierrolselle”. Potilaita oli ihan runsaahkosti ja Sandra ja Theresakin pääsivät työskentelemään. Täällähän ei ole erikseen hammasteknikkoa, vaan kollega Costa tekee itse proteesit alusta loppuun. Työpäivän jälkeen olimme päättäneet käydä tutustumassa Chagga-museoon, joka oli asunnoltamme n. kolmen kiloterin päässä. Oppaaksemme tuli hyvin englantia puhuva mies. Näillä Kilimanjaron rinteillä ja lähialueilla asuvaa heimoa sanotaan chagoiksi. Heidän asumuksensa oli rakennettu riuuista ja heinistä. Majoissa asui niin ihmiset kuin eläimetkin maasiden pelossa. Sillä maasait mielestään omistivat kaikki maailman lehmät ja jos muilla oli lehmiä, niin ne oli varastettu heiltä! Eläimet olivat oikealla, äiti tyttöjen kanssa perällä vasemmalla ja perheen pää lähinnä ovea. Oviaukko oli matala syystä jos maasait tulivat ryöstöretkelle he sisään astuessaan joutuivat pitkinä ihmisinä kumartumaan ja kun pää pilkisti ovesta, iski chagga-isä maasain hengiltä.Tulisija oli majan keskellä eikä siellä kuulema ollut pahasti savua, sillä se nousi ylös ja haihtui katon läpi. Ikkunoita eikä minkäänlaista räppänääkään ei ollut. Sisällä pidetty tuli ja savu tekivät sen, että tuollainen olkimaja saattoi kestää jopa 100 vuotta. Majan ypärille tehtiin jonkinlaiset ojat, että vesi ei tullut majaan. Välittömästi majan seinän viereen istutettiin ananaksia (mikä swahiliksi on nanasi eli melkein kuin ananasi), joiden terävät lehdet estivät käärmeitä tulemasta esim hiirien perässä majaan. Ne estivät myös kanoja kuoputtelemasta auki majan alareunaa. Ruoanlaitto astioina oli keraamisia kulhoja ja säilytykseen käytettiin isoja puusta koverrettuja astoita kuin myös kalabasseja nesteiden säilytykseen. Suurta kalabassia käytettiin jopa kirnuna. Kerma sisään ja tarpeeksi kaun kun hölskytteli, niin voiksihan se kerma muuttui. Chaggat olivat ilmeisesti enempi puolustautuvia sotureita, koska heillä ei esim ollut heittokeihästä kuten maasailla. Ghaggat hallitsivat jo aikoja sitten banaanioluen tekotaidon. Ilmeiesti se on vähän kuten tarina siitä syrjäkylän suomalaisukosta, joka moitti eukkoaan: ”Ostaa nyt säkki jauhoja, vaikka talossa ei ole viinantilkkaa!”. Tuon museon vieressä on hieno, viitisen vuotta vanha hotelli. Poikkesimme sinne syömään ja vaikutti, ettei siellä juuri muita vieraita ollutkaan. Sinne oli Marangun keskustasta matkaa viitisen kilometriä, eikä sinne todella kukaan vahingossa eksy. Yläkerrosten huoneista oli varmaan upeat näkalat kohti Kilimanjaroa. Nimeltään se olikin Kilimanjaro Mountain Resort.

11.32010

Torstaina meidän piti taas lähteä Daycare reissulle kello 9, mutta Afrikan aika on vähän erilainen ja lähdimme matkaan 10.30. Emme tarkalleen tienneet, missä Ngoroman kylä sijaitsi, ainoa tieto oli, ettei se ole kaukana. Ja eihä se kaukana ollutkaan, sillä kirkko missä taas työskentelimme oli 100 metrin päässä mama Stellan talosta! Eli meidän oma kirkkomme. Kirkon välittömässä yhteydessä oli myös lastentarha ja jonkinlainen ammattikoulu. Tytöt harjoittelivat ainakin ompelemisen jaloa taitoa ja pojat puutöitä ja muurausta. Kävellessä näitä kivisiä katuja on joka toisessa talossa kadun varrella ompelimo, jossa yksi tai kaksi naista tai miestä polkee vanhoja Singereitä ommellen mekkoja, paitoja ym. Ja joka toisessa talossa on kauppa ja baari. Baari on ehkä vähän juhlava ilmaisu puumajasta, jossa on yksi myynti-ikkuna ja pari kolme muovituolia asiakkaille. Illan hämärtyessä paikalisia kertyikin näihin ”baareihin” olutta örppimään. Naisia niissä ei juuri näy, lie heidät komennettu ruuanlaittoon tai muihin puuhiin. Oikeastaan ainon kerran näin naisjoukon olutta siemailemassa oli paikallisessa banaaniolutbaarissa.

Työt sujuivat ihan ripeästi, kun teimme kahdella tuolilla ja ja tytökin poistelivat hampaita. Vanhin omin jaloin ”vastaanotollemme” tullut asiakas oli 97-vuotias rouva, jolta poistimme pari alahammasta pelkillä sormilla. Ja kuten tapana on ollut niin nytkin paikallinen seurakunta tarjosi meille aterian. Emme lähteneet enää sairaalalle, vaan kävelimme tuon 100 metriä kotiin. Illaksi minut ja Mirja sekä saksalainen Pohlmannin pariskunta oli kutsuttu vierailemaan mama Shaon kotiin illalliselle. Mama Shao on tuon Daycare-rojektin allkuunpanija ja vetäjä täällä. Hänen miehenä on pappi luterilaisessa seurakunnassa. Heidän kotinsa oli melkein kuin kenen tahansa suomalaisen. Nahkanojatuolit, lasiset ruoka- ja sohvapöydät, televisio satelliittiantenneineen ym. Mutta heidänkin talonsa ympärillä oli korkea aita ja rautainen portti. Mama Stellallakin on yövartiaja, kuten näyttää olevan kaikissa isommissa taloissa. Ilmeisesti varkaita riittää, koska joku paikallinen sanoi, ettei heidänkään ole turallista menneä yksikseen ulos, vaan vähintään 2-3 hengen ryhmissä. Shaon perhe oli ollut joskus vuosituhannen vaihtumisen paikkeilla viitisen vuotta Saksassa, mistä koko perheen hyvä saksankielen taito. Myös kaikki osasivat yvin englantia. Keskustelu kävi sujuvasti saksaksi ja englanniksi melkein kesken lauseen vaihtuen kielestä toiseen. Heidän 15-vuotias tyttärensä kävi vielä koulua, mutta poika oli jo päättänyt lukion. Hän oli inostunut tulemaan opiskelemaan Suomeen yhdyskuntasuunnittelua. Hän oli jo osallistunut jo vaadittavaan ebglanninkielenkokeeseen. Hän oli muutenkin hyvin aktiivinen kaveri, kiivennyt mm 22 kertaa Kilimanjaron huipulle eri reittejä. Hän halusi myös suorittaa oppaan tutkinnon, mihin sisältyy 3 viikon koulutus ja vaadittava kokemus vuorikiipeilystä. Pastori Shao haki sekä kyyditsi takaisin kotiin.

Perjantai 12.3.2010

Keskiviikkona sairaalan johtava lääkäri Uisso pyysi meitä lähtemään mukaan kiertämään läialueella olevia dispensereitä eli meillä ehkä sanottaisiin ehkä lääkekaappi. Sellainen apteekkia pienempi lääkevarasto, mistä allueen väkki voi ostaa lääkkeensä. Mutta mutta.. Meidän piti lähteä kahdeksalta ja arvelimme ettei mitään tapahdu ennenkuin aamuhartauden jälkeen. Laitoimme sitten tarvittavat instrumentit ja tavarat valmiiksi ja jäimme odottelemaan lähtöä. Costa saapuui vähän ennen yhdeksää ja hän kysyi, että mites olemme vielä täällä. Hän meni asiaa selvittämään ja auto oli startannut jo kello seitsemän! No Costalla oli paljon töitä laboratorion puolella, joten Sandra ja minä hoitelimme vastaanoton Theresan jäädessä huonovointisena kotiin. Tänään sairaalalle saapui runsaasti ulkopuolista väkeä, eripuolilla tätä aluetta olevat ns vapaaehtoiset tulivat kirkolle, samoin piispa ym. Nämä vapaaehtoiset huolehtivat paikallisesti niiden Daycare-projektin asiakkaat paikalleja ja auttelevat muutenkin. Niin näille kaikille 52 vapaaehtoiselle luovutettiin polkupyörät. Kirkossa oli pitkä tilaisuus ja pari pyörää siunattiin muodollisesti tehtäväänsä. Tämän jälkeen muutkin pyrät luovutettiin onnellisille omistajilleen ja siirryttiin kanttiiniin ruokailuun ja teelle. Minä ja Sandra tosin jäimme tätä ateriaa paitsi, kun hoitolassa oli asiakkaita odottamassa.

Niin oli työjaksoni Marangun sairaalassa itkua vaille valmis ainakin tällä erää. Paras sanoa ettei koskaan enää, sillä kaikenn kaikkiaan minulle jäi mukava tunne täällä olosta. Mama Stella on ”darling” minulle kuten minä hänelle! Aina tavatessamme hän kysyi: ”How are you my darling?”. Samoin lähimmät työtoverit Costa ja Anita olivat todella mukavia ja vitsailimme keskenämme. Hyvästellessämme he luovuttivat minulle ja Mirjalle lahjat koko sairaalan puolesta, mutta luulen lähinnä heidä olleen niihin ”syypäät”. Mirja sai paikallisten yleisesti käyttämän kietaisuhameen eli pelkän kakaan joka kietaistaan hameeksi ja minä sain kauluspaidan ja vitsailinkin, että kiitos nyt minulla onkin safarille mukaan yksi puhdas paita!